lauantai 14. lokakuuta 2017

Mauri Kunnas: Koiramäen Suomen historia


Kunnas, Mauri: Koiramäen Suomen historia
Otava, 2017. 80 s.

Osaatko kuvitella millaista elämä oli Suomessa esi-isiemme aikaan, kun maata hallitsivat Kaarlet, Juhanat, Kristiinat, Kustaat ja muut kruunupäät? Aapinen oli vielä kirjoittamatta, haarukka uusinta muotia, ja sotimaan lähdettiin nuijat aseina.

Olenkohan koskaan lukenut Mauri Kunnaksen kirjaa josta en olisi tykännyt? Tuskinpa. Uutuuskirja Koiramäen Suomen historia ei tee tähän poikkeusta, tämä on ihana! Varsinkin tällaiselle historianörtille. Oliko tämä muka lapsille suunnattu? Pöh. 😆

Kirjassa käydään Kunnakselle tyypilliseen tapaan läpi Suomen historian merkkihenkilöitä ja tapahtumia aina uskonpuhdistuksesta 1800-luvulle ja Vänrikki Stoolin tarinoihin. Niin monta sotaa, keksintöä ja hallitsijaa on Suomessakin nähty. Kuvitus on täynnä hienoja yksityiskohtia ja teksti mukavan yksinkertaisesti, mutta kiinnostavasti kirjoitettua.

Mikael Agricola haluaa kirjoittaa suomenkielisen aapisen

Kunnas on sekoittanut historiaselostuksen sekaan hauskoja pieniä tarinoita, tavallisten tallaajien kommelluksia ja Koiramäki-tarinoista tuttuja hahmoja, mikä tosiaan teki kirjasta kevyemmän luettavan ja lisäsi tarinaan mukavasti huumoria.

Voin hyvin kuvitella tämän nousevan yhdeksi lastenkirjallisuuden klassikoksi Seitsemän koiraveljestä ja Koirien Kalevalan rinnalle, kuten takakansitekstissäkin jo vinkataan. Tämä on hieno opetushetki sekä lapsille että aikuisille Suomen historiasta hauskan kuvituksen ja lämpimän huumorin kera.

keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Joe Kubert: Yossel - 19 huhtikuuta 1943


Kubert, Joe: Yossel - 19 huhtikuuta 1943
RW Kustannus, 2015. 128 s.

Vuonna 1939 minä olin 13-vuotias ja kävin musiikki- ja taidelukiota New Yorkissa. Samana vuonna Hitler valloitti Puolan. Kaksi miljoonaa juutalaista pyyhkäistiin natsien verkkoon osana Hitlerin lopullista ratkaisua.

Sarjakuvista muodostui mun teema edellisellä superlukumaratonilla, ja tämä on yksi niistä kolmesta, jotka poimin lähikirjastoni tositapahtumiin perustuvien sarjakuvien kirjanäyttelystä. Kuuluisan supersankarisarjakuvien piirtäjän Joe Kubertin (1926-2012) sarjakuva-albumi Yossel - 19 huhtikuuta 1943 kertoo mitä jos -tyyppisen tarinan siitä, mitä hänen perheelleen olisi voinut tapahtua, jos he eivät olisi muuttaneet vuonna 1926 Yhdysvaltoihin. Puolan juutalainen Kubert (jonka juutalainen nimi on Yossel) sai kasvaa unelmoiden sarjakuvapiirtäjän ammatista sillä välin, kun hänen kotikylänsä Puolassa tyhjennettiin juutalaista Varsovan gettoon.

Sarjakuvaromaanissa tarinaa kerrotaan taitelijan urasta haaveilevan, mutta perheensä kanssa Varsovan gettoon heitetyn Yosselin luonnosteluiden ja taiteen kautta. Hän käsittelee kaameita kokemuksiaan piirtämällä ja siinä samalla tulee kertoneeksi lukijalle oman ja muiden tapaamiensa juutalaisten tarinan. Piirtämisen lahja antaa Yosselille enemmän vapauksia kuin muille, mutta kohtalo on silti sinetöity: nöyryytetyt, ihmisoikeutensa menettäneet ja julmaan kohteluun kyllästyneet juutalaiset aloittavat ensimmäisen Varsovan kansannousun vuonna 1943.

Kaikkiin tositapahtumiin perustuviin kirjoihin tai elokuviin verrattuna tämä voisi olla täysin totta, sillä juuri tämän kaltaisista kauheuksista niiden kautta on saanut kuulla. Kirjassa Getossa asuvat juutalaiset eivät voi kuvitella, että tilanne voisi tästä pahentua, kunnes kuulevat keskitysleiriltä karanneen miehen tarinan. Voin kuvitella kuinka vaikeaa on ollut ajatella, että olisi itse ihan hyvin voinut olla tuossa tilanteessa, jos vanhemmat eivät olisi tehneet muuttopäätöstä vuonna 1926. Kubertin ratkaisu jättää piirrokset luonnosmaisiksi ja ikään kuin Yosselin mielessään piirtämiksi toimii hienosti.

Ei voi muuta kuin päätellä, että ihmiset kykenevät kauheisiin tekoihin, ja heti kun ihmisarvo viedään pois, sinulle voi tehdä mitä tahansa. Holokaustistakaan ei loppujen lopuksi kovin kauan aikaa ole. Tämä oli koskettava lukukokemus, ja vaikka näitä on vaikea lukea, niin tällaiset tapahtumat on tärkeä muistaa.


torstai 5. lokakuuta 2017

Millaisesta kirjasta tykkään

Aloin yksi päivä pohtimaan millaisista kirjoista pidän ja miksi erityisesti juuri niistä. Tykkään lukea laidasta laitaan kaikenlaista ja kaiken tyyppistä kirjaa aina sarjakuvista (joista olen oppinut tykkäämään :D) runoihin ja romaaneihin, ja yritän silloin tällöin haastaa itseäni lukemaan myös sellaista, mihin en ehkä normaalisti tarttuisi. Mutta tietynlaiset kirjat nousevat ylitse muiden: nimittäin fantasiakirjat ja historialliset romaanit. Niitä rakastan!

Mikä niissä sitten on niin erityistä?

Ensinnäkin maailma. Rakastan lukea kirjoja, jotka sijoittuvat erilaiseen maailmaan kuin missä itse elän. Tästä syystä en juurikaan tule lukeneeksi nykypäivään sijoittuvia realistisia kirjoja, en ole kiinnostunut lukemaan Annan ja Pekan avioliittokriisistä ruuhkavuosien keskellä. Etenkin inhorealistiset kirjat ovat niitä, jotka jäävät melko äkkiä kesken. Jostain syystä kauheista tapahtumista on helpompi lukea, kun se tapahtuu jossain muualla: vaikka 1200-luvun Suomessa, Tylypahkassa tai Westerosissa.

Haluan yleensä lukea jotain, johon saan uppoutua kunnolla, ja kirjassa täytyy silloin mielestäni olla tarpeeksi mielenkiintoinen ja erilainen maailma, on se sitten tulevaisuuteen tai menneisyyteen sijoittuva aikakausi, tai täysin kirjailijan itse luoma erikoinen paikka. On hauska kuvitella mitä itse tekisi tai miten selviytyisi siellä. Tästä syystä suosikkikirjoihini lukeutuu esimerkiksi Harry Potterit ja Diana Gabaldonin romaanit.

Kauhu taitaa olla toinen sellainen genre, johon en ole hirveästi tutustunut, poikkeuksena kaikki vampyyri- ja ihmissusikirjat, koska niistä yleensä tykkään. 💜 Ne ovatkin olleet yleensä sellaisia kirjoja, jotka voisi ihan hyvin sijoittaa myös jännitys- tai fantasiaosastoille, kuten Charlaine Harrisin tai J. R. Wardin kirjat. Mikä niissä ihmissusissa niin kiehtoo? :D



Tykkään mielenkiintoisista ja monisävyisistä henkilöhahmoista, ja niitä näistä kirjoista tuntuu löytyvän mukavasti. Monesti fantasiakirjat ja historialliset romaanit ovatkin elementtiharkkoja, tai vähintäänkin tiiliskiviä, joten ei pitäisi yllättää, että henkilöhahmojen mielenmaailman kuvaukseen ja kehitykseen käytetään paljon sivuja. En toki väitä, että mielenkiintoisia henkilöhahmoja ei muista kirjoista löytyisi! :)

Haluan että kirjassa on vähän kaikkea: seikkailua, toimintaa, romantiikkaa, ihmissuhdekiemuroita, murhia ja valtataisteluita, huumoria, vaikeitakin aiheita... Jos yhden kirjan mukana mennään koko tunneskaala läpi, sen on pakko olla hyvä! En tykkää jos kirja on liian höttöistä, mutta pelkäksi kärsimykseksi se ei myöskään saa mennä. Jos kirjassa käydään läpi jonkun henkilöhahmon vaikeita kokemuksia ja selviytymistä niistä, I'm here for it!

Sarjakuvissa olen huomannut, että en ole yleensä huumorisarjisten ystävä, mutta niin sanotut sarjakuvaromaanit ja tosielämän tapahtumiin perustuvat sarjakuvat ovat usein ihan helmiä. Kuten esimerkiksi Janne Kukkosen Voro tai Guy Delislen Shenzhen. Emily Carrollin kauhuromanttinen sarjakuva-albumi Through the Woods oli myös mahtava löytö!

Olen myös huomannut, että tartun aika usein kirjasarjoihin. Jokin siinä viehättää, kun saa palata aina uudestaan samaan maailmaan ja samojen henkilöiden keskelle. Se onkin katkeransuloinen ja vähän surullinen tunne, kun on lukenut jonkin kirjasarjan loppuun, ja tietää että jatkoa ei ole tulossa (köh, Potterit, köh).

Silloin tällöin tekee mieli tarttua myös johonkin "kevyeen" kirjallisuuteen, jonka saa imaista hetkessä sen enempiä miettimättä (ja voi olla varma että loppu on onnellinen), kuten esimerkiksi Nora Robertsin kirjoihin. Tykkään erityisesti hänen jännäripainotteisista kirjoista, mutta olen lukenut muutakin. Uudemmat hääsuunnittelijatrilogiat sun muut eivät tosin ole olleet mun juttu. Onhan näissä kirjoissa periaatteessa aina sama tarina eri vaatteisiin puettuna, mutta se ei haittaa minua. Siinä on jotain tuttua ja turvallista.

tiistai 3. lokakuuta 2017

Hanneriina Moisseinen: Kannas


Hanneriina Moisseinen: Kannas
Kreegah Bundolo, 2016. 237 s.


























Hanneriina Moisseisen Kannas oli yksi niistä sarjakuvista, joita tuli luettua Superlukumaratonin aikana. (Note to self: sarjakuvat ovat hyvä valinta maratoneihin.) Aiemmin olen lukenut Moisseiselta koskettavan sarjakuva-albumin Isä - Father, jossa hän kertoo isänsä katoamisesta.

Kannas sen sijaan kertoo riipaisevan tarinan jatkosodasta ja Karjalasta evakkoon joutuneista ihmisistä. Toisaalla on ainoana joukostaan elossa selinnyt, mutta fyysisesti ja henkisesti vammautunut mies, joka ei muista omaa nimeään. Toisaalla taas ihmiset lähtevät marssimaan evakkoon, se määrä tavaroita mukanaan, mitä he jaksavat kantaa. Kolmantena näkökulmana on nainen, joka kuuntelee radiosta lähetystä evakkoon lähteneiden marssista.


Moisseinen on piirtänyt tämän hieman luonnosmaisella otteella, mihin oli tottuminen aluksi. Lopulta kuitenkin päädyin tykkäämään tästä tyylistä, sillä se jotenkin omalla tavallaan tuntui korostavan tuon ajan hektistä liikkeellelähtöä ja sodan järjettömyyttä. Välillä sivut sisältävät myös oikeita valokuvia muun muassa evakkolaisista, kotieläimistä ja kuolleista sotilaista. Se oli mielenkiintoinen ratkaisu ja teki sarjakuvan sisältämän tarinan hyvin todentuntoiseksi.

Hän vaikuttaa heikkomieliseltä eikö totta... Sähköshokkihoito ja viikon lepo kenties auttaisivat...

Moisseinen käsittelee tarinassaan muun muassa sitä, miten sodan tuomia traumoja ei osattu hoitaa ollenkaan... Osataanko vieläkään? Ainoana omasta rykmentistään elossa selvinneellä miehellä on vakavia traumoja ja vammoja, mutta niitä ei juuri yritetä ymmärtää tai hoitaa. Loppua kohti tarinat myös alkavat nivoutua yhteen, ja mielestäni radiolähetyksen tuominen tarinaan oli hyvä tapa tuoda esiin evakkoon lähteneiden tuntemuksia ja kokemuksia.

Kaiken kaikkiaan tykkäsin tästä(kin) sarjakuvasta. Suosittelen lukemiseksi etenkin kaikille sota- ja evakkotarinoista kiinnostuneille.

tiistai 26. syyskuuta 2017

Guy Delisle: Shenzhen


Delisle, Guy: Shenzhen
WSOY, 2010.
Alkup. ranskankielinen teos vuodelta 2000

Lähdin hakemaan lähikirjastostani jotain sopivaa luettavaa viime viikonlopun Superlukumaratoniin, ja törmäsin kivaan kirjanäyttelypöytään, johon oli nostettu esille tositapahtumiin perustuvia sarjakuvia. Niissä oli montakin kiinnostavaa kirjaa, mutta lopulta päädyin lainaamaan kolme, Guy Delislen Shenzhen oli yksi niistä. Ja tämä on ihan loistava! Vähän niin kuin päiväkirja, omaelämäkerta ja matkakertomus kaikki samassa.

Kanadalainen Delisle kertoo albumissaan kolmen kuukauden matkastaan Kiinan Shenzheniin, kaupunkiin melko lähellä Hong Kongia. Siellä hän asuu hotellissa ja työskentelee paikallisessa firmassa animaattorina, osaamatta yhtään kiinaa. Työkaverit, tai melkein kukaan muukaan, ei tunnu tässä kaupungissa vuonna 1997 osaavan yhtään englantia. Delisle kirjoittaa huvittavista pienistä huomioistaan, kulttuurieroista ja tapaamistaan ihmisistä kuivan humoristiseen sävyyn.


Tämä oli oikein viihdyttävä kertomus elämästä karussa Shenzhenin kaupungissa, josta puuttuu kaikki hohdokkuus tai länsimaalaisuus, jota esimerkiksi Hong Kongista voi löytää. Delisle kertoo kokemuksistaan viihdyttävällä otteella, välillä oudoksuen (muttei mollaten), ja hänen tekemänsä huomiot nostavat väkisinkin hymyn huulille: kuten hänen silmiinsä osunut mies, joka luki sillankaiteella kyykyssä päivän lehteä, tai takakujan viemäriä ronkkineet työmiehet, jotka paljastuivatkin viereisen ravintolan kokeiksi...

Oli pakko varata heti kirjastosta muutkin Delislen sarjakuva-albumit, mitähän havaintoja hän on tehnyt Pohjois-Koreassa? Tai Burmassa? Pakko saada tietää!

sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Superlukumaraton 24.9 / päivittyvä postaus



Hiphei, Superlukumaraton käynnistyy minun osalta nyt (klo 12.00)! Päivitän omia lukemisia ja tekemisiä tällä kertaa tähän postaukseen. Aloitan lukumaratonin  Hanneriina Moisseisen melko uudella (2016) sarjakuva-albumilla Kannas. Aiemmin olen lukenut hänen teoksistaan sarjakuva-albumin Isä - Father, josta pidin kovasti.


Ei ehkä se kevyin aihe tähän aamupäivään, mutta sitäkin kiinnostavampi!

12.40: Olipas se kiinnostava sarjakuva, todella nopealukuinen isoine kuvineen ja välissä oli myös oikeita valokuvia Karjalasta ja evakkoon lähteneistä. Moisseinen käsittelee kirjassaan muun muassa sitä, miten sodan kauheat kokemukset vaikuttavat mielenterveyteen, ja tätä ei aikanaan osattu hoitaa/ymmärtää ollenkaan. Annetaan vähän sähköshokkihoitoa, niin pitäs olla taas kunnossa ja palata omalle osastolle.

Nyt pidän vähän taukoa ja palaan lukemisen pariin luultavasti Salamurhaajan oppipojan parissa, koska sitä tuli luettua eilen illallakin. 

Luettuja sivuja yht: 237

15.07: Salamurhaajan oppipoikaa tuli luettua tuossa vähän matkaa ja se tarina alkaa viedä mennessään. Voi Fitziä... Kaupasta tuli myös haettua suklaata ja nyt vois keittää päivän kolmannet kahvit! (Ollaan Antin kans melkosia kahviholisteja, varsinkin vapaapäivinä) Sitten ajattelin hypätä vähäksi aikaa taas sarjakuvan pariin, joka on tällä kertaa Guy Delislen Shenzhen.  

Luettuja sivuja yht: 297


20.01: Sain Guy Delislen mielenkiintoisen sarjakuvan, Shenzhenin  luettua loppuun. Tämä oli myös hyvä! Kulttuurimatka Kiinan Shenzhen nimiseen kaupunkiin, jossa kanadalainen Delisle työskenteli animaattorina kolme kuukautta. Tämä albumi on siis niin matkakertomus, päiväkirja kuin omaelämäkertakin, täynnä mielenkiintoisia pikku huomioita kulttuurieroista ja erilaisista ihmisistä.

Tässä välissä katsoin myös yhden jakson Outlanderia ja nukuin pikku päikkärit. Kuvassa mun päikkäri/lukukaveri Pami 💜

Luettuja sivuja yht: en tiedä montako sivua tässä on, pöh 😒

21.45: Aion tässä pikkuhiljaa painua pehkuihin, kirjan kera totta kai. Luultavasti luen Salamurhaajan oppipoikaa vielä niin pitkälle kuin tänä iltana jaksan, ja päivittelen seuraavan kerran aamulla. Nähdään silloin!

09.22:  Huomenta! Tulipas sitä illalla luettua vielä vähän matkaa tuota Hobbia, nytten ajattelin keittää aamukahvit ja lukaista taas yhden sarjakuvan: Joe Kubertin Yossel - 19 huhtikuuta 1943.  Kävin myös kirjaston sivuilta vilkuilemassa jos sieltä löytyisi sivumäärä tuohon Shenzheniin ja olihan siellä!

Luettuja sivuja yht: 475


12.14:  Luin yllä mainitun sarjakuva-albumin hetkessä. Ei taaskaan mikään kevyin aloitus tähän aamuun, mutta aihe on tärkeä. Sarjakuvapiirtäjä, pienenä vauvana Amerikkaan muuttanut Puolan juutalainen Joe Kubert kertoo tositapahtumiin pohjautuvaa fiktiivistä tarinaa siitä, miten hänelle ja hänen perheelleen olisi käynyt, jos he eivät vuonna 1926 olisi muuttaneet Yhdysvaltoihin.

Tämä on loppu minun lukumaratonille, mukava kokemus oli taas! Otin vähän rennommin kuin viimeksi enkä turhaa ressanut lukemisesta. :)

Luettuja sivuja yhteensä: 600

lauantai 23. syyskuuta 2017

Kirjavalintoja viikonlopun Superlukumaratoniin (24.9)


Kesällä osallistuin yhteen lukumaratoniin ja se oli oikein kiva kokemus, joten nyt ajattelin repäistä ja osallistua tähän Superlukumaratoniin. Superlukumaratonin päiviä emännöivät Henna Carry on reading -blogista ja Lotta Hogwarts Library -blogista. Nyt sattui kivasti vapaa viikonloppu, ja mikäs sen mukavampi tapa rentoutua kuin kirjojen parissa. Vielä en tiedä osallistuinko muihin maratoneihin, mutta ainakin nyt tähän 24.9 pidettävään.

Ajattelin tällä kertaa lähteä sarjakuvapainotteisella lukemisella liikkeelle, koska kirjastossa oli niin mielenkiintoisia sarjiksia laitettu esille:


Hanneriina Moisseinen: Kannas (sarjis)
Sarah J. Maas: Throne of Glass - Lasipalatsi (fantasiaromaani)
Guy Delisle: Shenzhen (sarjis)
Joe Kubert: Yossel - 19 huhtikuuta 1943 (sarjis)
Erika Vik: Seleesian näkijä (fantasiaromaani jonka olen aloittanut)
Sylvia Löhken: Hiljaisissa on voimaa - Miten introvertti pärjää ekstroverttien maailmassa? (tietokirja)

Tällaisilla valinnoilla lähden huomenna klo 12 aloittamaan Superlukumaratonia, aion ottaa lukemisen rennosti ja ehkä välillä jopa piipahtaa ulkonakin. :D Päivitän lukemisia ja tekemisiä sitten tänne blogiin erilliseen postaukseen.

Mukavaa lukumaratonia kaikille! 💜😊📚

torstai 21. syyskuuta 2017

The Defenders (tv-sarja 2017)

 


Olen tykännyt Netflixin Marvel-sarjoista todella paljon, etenkin Jessica Jonesista! 💜 Niinpä kun kuulin, että ollaan tekemässä sarjaa, jossa tulee olemaan Daredevil, Jessica Jones, Luke Cage ja Rautanyrkki kaikki samassa supussa, totta kai se täytyi katsoa! Tämä oli minulle yksi syksyn odotetuimmista uutuuksista, Outlanderin kolmannen kauden ja Game of Thronesin rinnalla. Ja kaikki kahdeksan jaksoa tulikin katsottua parissa päivässä.

Sarjassa yllä mainitut supersankarit ovat kaikki saman oudon rikosjutun jäljillä, ja näin ollen he eittämättä törmäävät toisiinsa jossain vaiheessa. He joutuvat (varsin vastentahtoisesti) yhdistämään voimansa taistellakseen rikollisuutta vastaan ja pelastaakseen New York Cityn tuholta.

Ainoa aikaisemmista sarjoista jota en ole katsonut on Rautanyrkki, joten Colleenin ja Dannyn taustatarina oli minulta pimennossa. Se ei haitannut sarjan seuraamista, mutta kiinnostuin heistä sen verran, että kai se Rautanyrkkikin on katsottava. Oli myös mielenkiintoista seurata Luken ja Jessican jälleennäkemistä, kuten myös Daredevilin kohtaamista heidän kanssaan. Etenkin Daredevilin ja Jessica Jonesin kemiat sopivat hyvin yhteen.

Sarja tarjoili kaikkea mitä siltä saattoi odottaakin: tuttuja henkilöhahmoja, ninja- ja rikollisorganisaatiomeininkiä, mielenkiintoisia hahmojen kohtaamisia ja sopivasti huumoria. Pidin siitä miten saumattomalta näiden neljän hahmon kohtaamiset keskenään tuntuivat, ei tullut yhtään sellainen väkisin väännetty -fiilis. Sarja on toiminnantäyteinen, synkkä ja mustanpuhuva, tunnelmaltaan hyvinkin samanlainen kuin Daredevil tai Jessica Jones.

Jos tykkäsit näiden hahmojen omista sarjoista, niin suosittelen todella tsekkaamaan tämänkin! Tämä oli oikein viihdyttävä toiminta-supersankaripläjäys, jossa vieläpä Sigourney Weawer heiluu pääpahiksena.

maanantai 18. syyskuuta 2017

Dee Brown: Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen


Brown, Dee: Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen
Lännen valloitus intiaanien näkökulmasta
Otava, 2016. 495 s.
Alkup. englanninkielinen julkaisu 1970

"He antoivat meille monia lupauksia, enemmän kuin voin muistaa, mutta he pitivät vain yhden: he lupasivat ottaa meidän maamme ja he ottivat sen."
- Sioux-päällikkö Punainen Pilvi

Monesti kun lukee Yhdysvaltojen historiasta, tulee lukeneeksi uudisasukkaiden saapumisista, vapaussodasta, sisällissodasta, orjuudesta... jotain mainintoja saattaa olla intiaaneista, mutta siihen ei yleensä uppouduta liiaksi. Ja jos kerrotaankin enemmän, niin se harvoin on heidän omalla äänellään. Tiedän miten Yhdysvaltain intiaaneille kävi järkyttävän uudisasukkaiden virtauksen alla, mutta en oikeastaan sen enempää yksityiskohtia.

Tässä alkujaan 1970-luvulla julkaistussa kirjassa lännen valloitusta kuvataan nimenomaan intiaanien näkökulmasta. Kirjassa kerrotaan väkivaltaisista intiaanisodista, päättyen Wounded Kneen massamurhaan, ja siitä miten melkein kaikki intiaaniheimot hävitettiin kokonaan. Olisiko sopivampaa puhua kansanmurhasta? Tämä kirja on täynnä petettyjä lupauksia ja verilöylyjä. Ääneen pääsevät suuret päälliköt, kuten Istuva Härkä, Geronimo, Punainen Pilvi ja Hullu Hevonen, jotka olivat huolissaan heimojensa tulevaisuudesta, yrittivät puolustaa oikeuksiaan maahansa, kulttuuriinsa ja elintapaansa, solmia rauhaa ja lopulta käydä sotaa uudisasukkaiden kanssa.

"Ainoa hyvä intiaani on kuollut intiaani." - Kenraali Sheridanin sanoista hioutunut amerikkalainen aforismi

Tämä kirja tuntui niin hullulta. Miten pienestä monet verilöylyt saivat alkunsa, miten ahneita uudet tulokkaat olivat kullan ja rikkauksien perässä... Ihmishenget eivät merkinneet mitään, kunhan saa kaivaa kultaa jossain ja ilmaista maata itselle. Ja minua aina jaksaa ihmetyttää miten julmia ihmiset ovat voineet olla ja ovat edelleen toisilleen. Tässä kirjassa tosiaan kuvataan intiaaniheimojen ja kylien, myös naisien ja lapsien, kokemia verilöylyjä yksityiskohtaisesti ja se on julmaa luettavaa, en suosittele siis kovin herkille. Dee Brown perustaa kirjansa tiedot aitoihin arkistoista löytyneisiin dokumentteihin. Toki kirjoissa mainitaan myös ne uudisasukkaat ja kenraalit, jotka vastustivat intiaanien julmaa kohtelua, mutta heitä ei juurikaan ylemmillä tahoilla kuunneltu, valitettavasti.

Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen antaa tärkeän näkökulman Yhdysvaltojen historiaan. Yhdysvaltojen intiaaniheimot kohtasivat saman karun kohtalon kuin monet muutkin alkuperäiskansat Etelä- ja Keski-Amerikassa kokivat eurooppalaisten kynsissä. Inkat, Atsteekit, Mayat... HBO:lta ilmestyi tähän kirjaan perustuva, monta Emmy-palkintoa voittanut tv-elokuva vuonna 2007. Se olisi kyllä mielenkiintoista nähdä. Kirjan alakuloinen kansikuva heijastelee omalla tavallaan intiaanien kokemaa kohtaloa.

lauantai 16. syyskuuta 2017

Viimeaikaisia kirjaostoksia


Hyvä puoli säännöllisissä tuloissa (näin opiskelijaelämäköyhäilyn jälkeen...) on se että kirjakaupasta voi jopa ostaa jotain! Ihanaa. 💕 Tällä kertaa päätin hyödyntää kirjakaupan pokkaritarjousta ja ostin muutamat Outlander-pokkarit ja Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvan. Vähän häiritsee, kun nyt hyllystä löytyvissä Outlander-kirjoissa on muutamaa eri kansikuvasarjaa, yksi on kovakantinen ja loput pokkareita, mutta oh well. En voinut vastustaa tarjousta. Nämä kuvan pokkariversiot ovat minun mielestä niitä kauneimpia.

Kirpparilta mukaan tarttui Kristiina Lähteen Joku on nukkunut vuoteessani mahdottoman kauniin kansikuvansa ansiosta. Hararin kirja säväytti minua niin, että sekin täytyi saada omaan hyllyyn.

Kirjakaupassa oli kyllä vaikea tehdä valintoja, kun niin monia mielenkiintoisia uutuuksia olisi ollut tarjolla, ja pokkarihyllystä löytyi monen monta klassikkoa, jotka olisin halunnut hyllyäni koristamaan, mutta tällä kertaa nämä tarttuivat matkaan. Pitää mennä seuraavana palkkapäivänä uudestaan. 😄

***

Nämä kirjat siis löysivät tiensä hyllyyni:

Diana Gabaldon: Sudenkorento
Diana Gabaldon: Lumen ja tuhkan maa
Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva
Kristiina Lähde: Joku on nukkunut vuoteessani
Yuval Noah Harari: Sapiens - Ihmisen lyhyt historia

Sudenkorento ja Sapiens on tullut luettua aikaisemmin ja muut ovat uusia tuttavuuksia.

torstai 14. syyskuuta 2017

Diana Gabaldon: Tuliristi (Matkantekijä #5)


Gabaldon, Diana: Tuliristi
Gummerus, 2006. 1320 s.

Dodii, johan tämä urakka tuli päätökseen! Tämän elementtiharkon lukemisessa menikin melkein kolme kuukautta, aloitin Tuliristin nimittäin ensimmäisen kesämaratonin yhteydessä kesäkuussa. Vaikka kirjan lukemisessa vierähti tovi, tämä ei silti ollut huono lukukokemus millään tapaa. Gabaldon, tuo historiallisen romaanin kuningatar, onnistui jälleen kerran punomaan yhteen mielenkiintoisen aikamatkan 1700-luvulle, tällä kertaa Pohjois-Amerikkaan. Tuliristi on Matkantekijä-kirjasarjan viides osa.

Claire ja Jamie sekä Brianna ja Roger asuvat Fraserin harjulla, syrjäisessä paikassa Pohjois-Carolinassa. Sotaa he eivät pääse pakoon täälläkään: eletään 1770-lukua ja ilmassa alkaa puhaltaa Yhdysvaltain vapaussodan tuulet, ja Claire tietää hyvin kumpi puoli sen tulee voittamaan.

Romaani on vähän yli 1300 sivua pitkä, ja tarinaa siinä totisesti riittää. Clairen ja Jamien elämä ei ole helppoa 1700-luvulla, kun lääkkeitä ja parannuksia ei ole olemassa joka tautiin, haavat ja käärmeenpuremat voivat olla kohtalokkaita, ja kaikki täytyy valmistaa alusta alkaen itse. Gabaldon kuvaa mielestäni hienosti (kuten aina) kyseistä aikakautta; luontoa, ihmisiä ja ylipäätään elämistä tuolloin.

Tarinassa on paljon vanhoja tuttuja hahmoja, mutta myös talo täynnä uusia tuttavuuksia. Lapsia juoksee pitkin poikin, häitä ja ristiäisiä vietetään, Fraserin harjulta matkustetaan milloin mihinkin. Tapahtumaa tässä kirjassa kyllä riittää, mutta ennen kaikkea tämä tuntuu johdannolta seuraavaan osaan, jossa sota on varmastikin jo suuremmassa roolissa (luulisin). Vaikka kirja tuntuu rönsyilevän sinne tänne, niin lopulta muutamat langanpäät solmitaan yhteen ja kiinnostavia avoimia kysymyksiä jää jatko-osaa varten.

Kaiken kaikkiaan tämä ei noussut minun lemppariksi Matkantekijä-sarjasta, muihin osiin verrattuna tapahtumat eivät olleet yhtä dramaattisia ja mieleenpainuvia. Gabaldonin tekstiin on kuitenkin mukava uppoutua, ja on ihana aina päästä seuraamaan taas Clairen ja Jamien elämää.

Jos olet historiallisten romaanien ystävä, eikä romantiikkakaan haittaa sinua, niin tartu ihmeessä tähän kirjasarjaan! 💜

lauantai 9. syyskuuta 2017

Ihanat Bookstagram-tilit

Yöpöydän kirjat ja Ikuinen lukutoukka -blogit innostivat minuakin listaamaan lemppari kirjainstagram-tilejäni. Tosi monet ottaa kauniita ja luovia kirjakuvia, ja tässä on vain muutamia joita seuraan:























Ihania ja inspiroivia kirjatilejä löytyy Instagramista vaikka kuinka monta! 💕 📚
Näistä tulis hienoja sisustusjuttuja, tauluja yms. Vink vink, pientä bisnesideaa kaikille innokkaille kirjakuvaajille. 😜

torstai 7. syyskuuta 2017

Kirsi Kunnas: Tiitiäisen satupuu ja Hanhiemon iloinen lipas



Kunnas, Kirsi: Tiitiäisen satupuu
WSOY, 1956. 47 s.

Tämä Kirsi Kunnaksen klassikkoteos, ihastuttava ja leikkisä lastenlorukokoelma vuodelta 1956 sopii hienosti Ajattomia satuja ja tarinoita -lukuhaasteen toisen kierroksen aloittajaksi. Tämä oli mukavan lyhkäinen ja tunnelmallinen lukupala näin vapaapäivän aamuun.

Tiitiäisen satupuun hauskoissa loruissa seikkailee siilit, peikot, menninkäiset, lapsoset ja lemmikit, muurahaiset, papukaijat ja kaikenlaiset olennot. Maija Karman kuvitus tuo lorujen tapahtumat henkiin ja sopii kirjaan oikein kivasti. Pelkästään vaaleanpunaisen ja mustan värin käyttö vaikutti tosin erikoiselta ratkaisulta, olisin ehkä kaivannut sekaan paria muutakin väriä (kuten kansikuvassa on). Mutta tämä on ollut Karman taiteellinen näkemys, joten annettakoon se anteeksi...

Suurin osa loruista oli minulle tuntemattomia, mutta muutama kyllä nimeltä tuttuja: Metsähiisi, Aa aa lapsoseni, Tiitiäisen tuutulaulu, Herra pii poo sekä Ville ja Valle. En tiedä missä nämä ovat tulleet vastaan, tai olenko joskus ihan pienenä lukenut kirjaa, mutta lorut itsessään eivät ainakaan olleet jääneet mieleen.

Kunnas, Kirsi:
Hanhiemon iloinen lipas
WSOY,  1974. 120 s.
Luulin aluksi, että tämä oli mun ensikosketus Kirsi Kunnaksen kirjallisuuteen, kunnes tajusin, että meiltähän löytyi aikoinaan kotoa tämä Hanhiemon iloinen lipas -lorukirja, jota luin pienenä useinkin. Nyt vasta tajusin, että tämä oli Kunnaksen kirja... Noh, parempi myöhään kuin ei milloinkaan! Tämähän sopii myös mainiosti tähän lukuhaasteeseen. Kipaisin lähikirjastosta hakemassa kirjan ja nämähän ovat kans aivan ihania loruja. Värikkäät kuvat ovat myös painuneet hyvin mieleen.

Hanhiemon iloisessa lippaassa on pieniä loruja ja runoja, jotka perustuvat vanhojen englantilaisten lastenlorujen aiheisiin. Kirjan on iloisin värein kuvittanut Feodor Rojankovski.

Erityisesti loru Elli ja hämähäkki on jäänyt mieleeni:

Näetkös pikku Elliä:
                         hän syö kauravelliä
ja ihan yht'äkkiä
                     pelästyy hämähäkkiä,
jolla oli pelkästään
              ikävä olla yksinään
ja siksi tuli katsomaan
                        mitä söi Elli tuolillaan.


Ihania ovat molemmat lorukirjat. Näille loruille varmasti lapset nykyäänkin lämpenisivät, sen verran lapsenmielisiä ja leikkisiä kun ovat. 💕

Osallistun näillä kirjoilla Ajattomia satuja ja tarinoita 2 -lukuhaasteeseen.


maanantai 28. elokuuta 2017

Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani


Brontë, Charlotte: Kotiopettajattaren romaani
Karisto, 2008. 541 s.
Englanninkielinen alkuteos v. 1847

Tämä Charlotte Brontën klassikkoromaani ja oman aikansa bestselleri oli tarkoitus saada luettua kirjabloggareiden klassikkohaasteeseen (joka päättyi jo heinäkuussa), mutta eipäs siinä ihan käynytkään niin. Mutta tärkeintähän on, että kirja tuli lopulta luettua ja jälleen kerran yksi klassikko selätettyä! Brontën siskosten teoksista olen tätä ennen lukenut Humisevan harjun. Senkin joskus 16-vuotiaana, ja muistan että en tykännyt siinä yhdestäkään henkilöhahmosta. Pitäisi varmaan antaa tuollekin kirjalle uusi mahdollisuus... Tässä teoksessa on jotain hyvin samaa: voimakkaita tunteita, draamaa ja tiettyä ankeutta. Jane kuitenkin henkilöhahmona onnistui voittamaan minut puolelleen.

Kirja kertoo Jane Eyrestä, vaatimattomasta orvoksi jääneestä tytöstä, joka sai kasvaa vihamielisten sukulaisten luona, kunnes hänet lähetettiin ankaraan sisäoppilaitokseen kasvamaan aikuiseksi. Janesta kasvaakin fiksu ja ulkoapäin sävyisä opettajatar, joka löytää työtä rikkaan, mutta synkkyyteen taipuvaisen ja oikukkaan herra Rochesterin kartanosta. Janen ja kartanonherran välille syntyy intohimoinen rakkaussuhde, mutta heidän yhteiseltä matkaltaan ei jää mutkia puuttumaan.

Tykkäsin tästä kirjasta paljon! Janen ja herra Rochesterin rakkaustarina ei todellakaan jättänyt kylmäksi, etenkin herra Rochester meinasi ajaa minut hulluuden partaalle. Itse en moista oikuttelijaa jaksaisi katsoa kovin pitkään, mutta Janella taitaakin olla parempi pinna kuin minulla. Minusta hän kohteli Janea välillä hyvinkin kylmästi. Henkilöhahmona herra Rochester on kuitenkin mielenkiintoinen, ja Janen ja hänen välillään vallitsee kiinnostava dynamiikka. Jane Eyrestä taas tykkäsin enemmän. Brontë on luonut hänestä monisävyisen hahmon, joka vastustaa aikansa käsitystä siitä millainen naisen tulisi olla ja miten käyttäytyä. Vaatimattoman näköisen Janen luonteessa on rehellisyyttä ja sisukkuutta, johon herra Rochesterkin rakastuu. Kirjaan sisältyykin paljon hienovaraista kritiikkiä oman aikansa yhteiskunnallisia normeja, etenkin naisen asemaa kohtaan.

Kirja on kirjoitettu ikään kuin Jane Eyren muistelmiksi, jossa hän kertoo omaa tarinaansa aina lapsuudesta saakka ja välillä puhuttelee lukijaa suoraan: "kuten lukijani saattaakin jo päätellä..." ja niin edelleen. Kirja sisältää paljon muutakin tarinaa kuin itse rakkaustarinan, ja minua kiehtoi etenkin Janen lapsuusvuodet tyttökoulussa ja hänen ystävyytensä Helenin kanssa. Lasten olot oppilaitoksessa olivat karut ja oppilaitoksen johtaja varsinainen mulkvisti. Brontë kuvailee näitä oloja niin uskottavasti, että tuntuu kuin hän olisi itsekin kokenut vastaavaa. Luin kirjan alkutekstin vasta lopussa, ja siitä selvisikin että Brontën sisarukset todellakin viettivät aikaansa oppilaitoksessa, jonka oloja Charlotte kirjassaan pyrkii kuvaamaan. Janen ystävän Helenin taas on tarkoitus kuvata Charlotten lavantautiin kuollutta siskoa. 😢

Kaikista eniten pidin Brontën lumoavasta kerronnasta, joka kuljetti tarinaa taitavasti eteenpäin. Hän on onnistunut luomaan kirjaan hienon synkän ja karun, mutta samalla kauniin tunnelman. Välillä tarinan juonikiemurat vääntyvät jo melko melodramaattisiin mittasuhteisiin, mutta kaiken kaikkiaan kirja oli mukava lukukokemus. Muistan nähneeni joskus tästä kirjasta tehdyn elokuvan, jossa pääosia näyttelivät Mia Wasikowska ja Michael Fassbender. Siinä ei oikein päässyt yhtä syvälle tarinaan sisään kuin Brontën kerronnan kautta, ja etenkin Janen mielenmaisema jäi latteaksi. Sen takia en pitänyt elokuvasta ja ajattelin, että kannattaakohan tähän tarttua, mutta onneksi kirja tuli kuitenkin luettua. Tämähän on paljon, paljon parempi!

torstai 24. elokuuta 2017

Throwback Thursday: Hopeanuoli (animesarja)

Hopeanuoli-manga osa 1
Innostuin tässä vasta katselemaan uudestaan yhtä lapsuuden lemppariohjelmaa, nimittäin Hopeanuolta. Jos oikein muistan, niin meiltä löytyi kotoa ainakin osat 1-3 ja niitä tuli katsottua jatkuvasti pienenä. Hopeanuolta piti leikkiä koulussa välitunnilla ja kaikkea. Halusin myös nimetä meidän sen aikaisen (vaaleanruskean) koiran Hopeanuoleksi, mutta jostain syystä se ei käynyt päinsä. Kumma juttu... 😄 Aloin myös yksi päivä miettimään, että miksi näen silloin tällöin painajaisia karhuista, ja päättelin että se johtuu tästä. Ehdottomasti.

Hopeanuoli on Yoshihiro Takahashin samannimiseen mangaan perustuva animesarja. Suomessa nämä julkaistiin neljän VHS:n kokonaisuutena aikoinaan. Myöhemmin on ilmeisesti myös ilmestynyt DVD:nä sarjan sensuroimattomat versiot, mutta niitä en ole katsonut. Tuntuu että nämä on tarpeeksi julmia muutenkin. Sarja julkaistiin alkujaan Japanissa vuonna 1986. Onhan näissä kunnon kasariviboja havaittavissa, ainakin hahmojen vaatetuksessa.

Sarjan tapahtumat lähtevät liikkeelle siitä, kun karhunmetsästäjä Gohē lähtee karhukoiransa Rikin kanssa etsimään pahamaineista Akakabuto-karhua. Karhun keskushermosto on vaurioitunut Gohēn ammuttua sitä aikoinaan toiseen silmään. Sen takia se on erittäin vihainen, arvaamaton ja ei nuku ollenkaan talviunta. Tällä reissulla karhu haavoittaa molempia pahasti ja lopulta syöksee Riki-koiran rotkoon. Pieni Hopeanuoli-pentu, joka näkee kaiken tämän, joutuu Gohēn kovaan kouluun, sillä sen kohtalona on olla seuraava karhukoira. Laskettelijoita ja muita ihmisiä vuorilla piinaavasta Akakabutosta on päästävä eroon.

Hopeanuolen ja nuoren Daisuke-pojan välille kasvaa vahva yhteys ja heistä tulee erottamattomat. Daisuke haluaa myös metsästää pahamaineista karhua, mutta nuorta poikaa ei huolita mukaan retkille. Itsepäinen poika on kuitenkin aina mukana tapahtumissa tavalla tai toisella.

Joku on jaksanut youtubeen vääntää Hopeanuolen tunnarista suomennoksenkin. Tää tunnari! 💜



Osien 1-3 katsominen oli kyllä nostalginen matka lapsuuteen, erityisesti Rikin putoaminen rotkoon, sarjan musiikit ja ensimmäisen kauden kertojaääni ovat jääneet vahvasti mieleen. Tällaista ei varmaan nykyään näytetä lapsille, sillä kyllähän tässä veri roiskuu, jalkoja leikataan irti, karhut ovat helekatin pelottavia, koiria kuolee ja niin edelleen... Ihana sarja silti. 💜 Hassua miten sitä ei pienenä kiinnittänyt ollenkaan huomiota siihen, miten dupattu puhe ja hahmojen huulien liike ei osu ollenkaan yksiin, mutta kyllä siitäkin pääsi yli, kun vähän aikaa totutteli.

Hopeanuolen pojasta kertova Weed-sarja on jäänyt minulta kokonaan katsomatta. Myös Weed-mangoille on tullut jatkoa, jossa seurataan sen pojan Orionin seikkailuja. Hopeanuolen isästä on kans tehty yhden mangan mittainen tarina, jossa sukelletaan Rikin lapsuuteen. Mitään mangaa en ole lukenut, sillä olen vasta viime aikoina alkanut lämmetä sarjakuville. Ehkä sitä voisi Hopeanuolet ainakin lukea.

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Miss Potter (elokuva 2006)

Tässä oli vasta muutama vapaapäivä putkeen, mikä tuntui ihanalta luksukselta kiireisen kesän jälkeen, vähän niin kuin minilomalta jo. Vietin nämä päivät elokuvien ja kirjojen parissa mukavan rauhallisissa merkeissä. Luin keväällä Ajattomia satuja ja tarinoita -haasteeseen (joka jatkuu Yöpöydän kirjat -blogissa, vink vink 😆) Beatrix Potterin ihastuttavan satukokoelman Petteri Kaniinin satumaailman. Huomasin sitten että C Morelta löytyykin Potterista kertova elokuva, niin pakkohan tämä oli katsoa.

Kuten yllä tuli jo mainittua, Miss Potter kertoo rakastettujen klassikkosatujen kirjoittajan Beatrix Potterin (Renée Zellweger) tarinan. Elokuvan keskiössä on tietysti hänen taiteilijan uransa satujen kirjoittajana ja kuvittajana, sekä hänen ystävyytensä ja kihlauksensa kustantannustoimittajan Norman Warnen (Ewan McGregor) kanssa. Elokuvassa päästään myös kurkkaamaan takaumien kautta Potterin lapsuuteen, kerrotaan hänen tekemästään työstä ympäristönsuojelun hyväksi ja ylipäätään hänen rakkaudestaan maaseutua kohtaan, sekä kuvataan hänen turbulenttia suhdetta vanhempiinsa (äitiinsä).

Mielestäni tämä oli ihastuttava, koskettava ja hienosti toteutettu henkilökuvaus Potterista. Hänen mielikuvituksensa ja lapsenmielisyytensä kuvattiin hauskalla tavalla, kun kirjoista tutut piirrokset heräävät henkiin. Tunnelma, lavastus, puvustus ja kaikki muukin on leffassa kohdillaan. Englannin maaseutumaisemat nousivat kauniisti esiin, samoin kuin 1900-luvun alun Lontoon kaupunkimaisema kirjakauppoineen ja puistoineen.

Jos haluat tutustua Potterin hienoon elämäntarinaan, suosittelen tätä leffaa! Mutta kannattaa poimia nenäliinat valmiiksi...

sunnuntai 13. elokuuta 2017

Grimmin sadut: Persiljainen

Persiljainen Johnny Gruellen kuvittamana
On Satusunnuntain ja Grimmin satujen aika taas jälleen kerran, pienen tauon jälkeen. Olen edelleen menossa ensimmäisessä satukirjassa nimeltään Ruusunen. Tällä kertaa tuli luettua Grimmin satu nimeltä Persiljainen, jonka nimi ei sanonut minulle mitään, mutta pari kappaletta luettuani tajusinkin, että tämähän on Tähkäpää! Tarina on minulle tietysti lapsuudesta tuttu, mutta yksityiskohtia en enää muistanut.

Ainoa miinuspuoli näissä Tammen satukirjoissa on se, että kuvitus on vähän tympeähkön mustavalkoista, mikä ei varmasti vetoa lapsiin (tai minuun :D) hirveän hyvin. Näissä kirjoissa on käytetty saksalaisen Otto Ubbelohteen vuonna 1907 tekemää kuvitusta. Halusin siis etsiä tarinasta tehtyä värillistä kuvitusta tähän jutun oheen: Johnny Gruelle on amerikkalainen kuvittaja, joka on kuvittanut vuonna 1914 julkaistun Grimm's Fairy Tales -kirjan.

Sadussa mies ja nainen näkevät, että naapurissa korkean muurin takana kasvaa rehevä puutarha. Ainoa ongelma vaan on, että siellä asustaa pelottava noita. Mutta vaimo himoitsee puutarhassa kasvavaa persiljaa niin, että miehen on lopulta pakko mennä sitä hakemaan. Eräällä persiljanhakureissulla mies törmääkin noitaan, joka vihoissaan sättii miestä. Mutta kun hän kuulee kuinka vaimo rakastaa persiljaa, hän lupaa pariskunnalle sitä loputtomat määrät, jos saa vastalahjaksi heidän lapsensa.

Kun pariskunnalle sitten syntyy heidän hartaasti toivomansa lapsi, noita käy hakemassa sen itselle. Kun tyttö täyttää kaksitoista, noita lukitsee hänet korkeaan torniin, johon kiipeää vierailulle aina tytön paksua palmikkoa pitkin. Noita kävelee tornin alle ja huutaa:

"Persiljainen, tyttöni, 
laske alas hiuksesi."

Tämän huudon sitten kuulee eräs nuori kuninkaanpoika, joka on ohikulkumatkalla. Hän päättää myös kiivetä Persiljaisen hiuksia pitkin torniin, jolloin poika ja Persiljainen salassa ystävystyvät.

Noh, tähän asti kaikki kuulosti tutulta, paitsi persiljan syönti kuulosti vähän oudolta syyltä antaa oma lapsi pois, mutta ok. Se oli varmaan noituutta. :')

Sitten kun kuninkaanpojan ja Persiljaisen salaisuus paljastuu noidalle, hän leikkaa tytön palmikon pois ja heittää Persiljaisen keskelle korpea elämään yksin karua elämää. Hän päättää huijata kuninkaanpoikaa laskemalla leikatun palmikon alas. Kuninkaanpoika kiipeää sitä pitkin ylös, ja kun hän tajuaa mitä Persiljaiselle on tapahtunut, hän joutuu suunniltaan ja putoaa tornista alas okaiden keskelle. Okaat puhkovat hänen silmänsä ja kuninkaanpoika joutuu tarpomaan sokeana erämaassa niin kauan, kunnes törmää siellä Persiljaiseen ja tämän synnyttämiin kaksosiin. Hän vie heidät valtakuntaansa, joten lopulta loppu hyvin, kaikki hyvin.

Aloin sitten miettimään, että miten tarina oikein loppui uudemmissa Tähkäpää-saduissa? Kuninkaanpojan eli prinssin silmät eivät kait sentään puhkoutuneet tai Tähkäpää joutunut erämaahan? Muistan nähneeni tästä lapsena ainakin yhden barbiversion ja jokunen vuosi sitten telkkarissa pyöri myös joku animaatioleffa tästä sadusta.

Satusunnuntaina käyn läpi Tammen Grimmin sadut I, II ja III (v. 1999) kirjoja, jotka sisältävät 200 + 1 alkuperäisversioita kunnioittavaa Grimmin satua.


perjantai 11. elokuuta 2017

Ainutlaatuiset kartat - Maailma kartantekijöiden silmin


Brotton, Jerry : Ainutlaatuiset kartat - Maailma kartantekijöiden silmin
Readme.fi, 2016. 256 s.

Näin yks päivä kirjakaupassa tällaisen kiinnostavan kuuloisen kirjan, ja ajattelin katsoa, että löytyykö sitä Oulun kirjastosta - ja löytyihän se! Olen monesti ihmetellyt etenkin vanhoja karttoja ja niissä näkyviä jos minkälaisia kuvia, ja tässä kirjassa niihinkin pureudutaan syvällisemmin.

Ainutlaatuiset kartat esittelee vuosituhansien aikana tehtyjä merkityksellisiä karttoja ympäri maailman, ja kertoo jokaisen tarkoituksesta yksityiskohtaisemmin: Millaisia kulttuurisia, uskonnollisia, tieteellisiä ja historiallisia kuvia ja tarkoituksia niistä löytyy, miten ne ovat syntyneet, kuka ne on tehnyt ja mihin tarkoitukseen niitä on aikanaan käytetty. Karttoja löytyy aina kunnianhimoisista koko maailmaa kuvaamaan pyrkivistä kartoista eri kaupunkeja, maita ja tähtitaivasta kuvaaviin karttoihin. Jotkin hyvin vanhat kartat ovat hämmästyttävän tarkkoja, kuten esimerkiksi tämä Venetsiaa kuvaava kartta vuodelta 1500:


Tämä oli minusta oikein hyvin tehty tietokirja, joka on täynnä mielenkiintoista yksityiskohtaista tietoa. Tykkäsin siitä miten simppelillä kaavalla tämä on tehty: Ensin on iso kuva kartasta ja hieman yleistä tekstiä siihen liittyen, sitten joko seuraavalla aukeamalla tai sivulla on zoomattu kartan erinäisiin kohtiin ja niitä selitetään kuvateksteissä tarkemmin. Sitten siirrytään jo seuraavaan karttaan ja niin edelleen. Tykkään tietokirjoista joissa on paljon kuvia. 💜

Kirja tarjoaa taas yhden kiinnostavan näkökulman eri kulttuureihin, tieteen ja taiteen kehitykseen ja ylipäätään siihen, millaisena maailma on eri aikoina ja eri paikoissa nähty. Suosittelen erityisesti kaikille maantieteestä, kulttuureista tai muuten vain historiasta kiinnostuneille! 😊🗺🔍

keskiviikko 9. elokuuta 2017

Genius (elokuva 2016)



Tuossa menneenä viikonloppuna tuli katsottua tällainen leffa kuin Genius vuodelta 2016. Se perustuu tositapahtumiin ja kertoo muun muassa Ernest Hemingwayn ja F. Scott Fitzgeraldin kanssa työskennelleestä kustannustoimittajasta Maxwell Perkinsistä, ja hänen työsuhteestaan (ja ystävyydestään) kirjailija Thomas Wolfen kanssa.

Elokuvan alussa Perkins saa työpöydällensä pitkääkin pidemmän käsikirjoituksen, johon hän uppoaa totaalisesti. Hän päättää julkaista kirjan, ja näin alkaa vuosia kestänyt työsuhde hyvin tuotteliaan ja runollisen kirjailijan Thomas Wolfen kanssa. Myrskyjä ja haasteita tämän parivaljakon ystävyydestä ei ainakaan jäänyt puuttumaan. Dramaattinen Wolfe ja rauhallisuuden perikuva Perkins eivät voisi persoonina olla kauempana toisistaan, mutta sen takia heidän suhteensa varmasti toimikin niin hyvin.

Perkinsiä esittää loistavasti Colin Firth ja Jude Law tekee myös hienon roolityön villin ja elämänhaluisen Wolfen roolissa. Muista rooleista löytyy muun muassa Nicole Kidman, Guy Pearce ja Dominic West. Kaikki ovat tässä tosi hyvissä ja mukavan erilaisissa rooleissa kuin missä heitä on totuttu näkemään, ainakin minusta. Pistin myös merkille, että leffaan valikoidut näyttelijät olivat hyvin pitkälle joko brittejä tai australialaisia, mutta hyvin heillä (ainakin minun korvaani) oli amerikkalaiset aksentit hallussa. 👌

Elokuvan 1920-30 -lukujen tunnelma, kirjailijan ja kustannustoimittajan työsuhteeseen kurkistaminen ja kuuluisien kirjailijoiden vilahteleminen ruudulla teki tarinasta kiehtovan. Mutta millainen työ on ihmiselle langennut, kun on kustannustoimittajana löytänyt sellaiset nerot, kuin yllä mainitut kirjailijat, huh. Kaikki hyvin omaperäisiä ja ei ehkä niitä kaikkein helpoimpia yksilöitä... Mutta ainakin Perkinsillä on ollut näkemystä silloin kun monet muut kustantajat lähettivät surutta hylkäyskirjeitä.

Tämän elokuvan jälkeen teki mieli alkaa lukemaan jotain Wolfen kirjoista, mutta niihin taitaa olla melko vaikea päästä käsiksi, suomennoksia niistä ei ainakaan löytynyt. Harmi juttu! Wolfe oli ennen tätä elokuvaa minulle täysin tuntematon nimi, mutta hän vaikuttaisi olleen aikanaan vaikuttava ja uraauurtava hahmo amerikkalaisen kirjallisuuden kentällä.

Thomas Wolfen tuotantoa:

Look Homeward, Angel (1929)
Of Time and the River (1935)
The Web and the Rock (1939)
You Can't Go Home Again (1940)

maanantai 7. elokuuta 2017

Andrzej Sapkowski: Haltiain verta (Noituri #3)


Sapkowski, Andrzej: Haltiain verta
WSOY, 2012. 358 s.
Puolankielinen alkuteos v. 1994

 Haltiat elävät pitkään. Meidän aikakäsityksemme mukaan he ovat lähes kuolemattomia. Heidän silmissään ihmiset olivat jotakin, mikä menee ohi kuin kuivuus, ankara talvi tai heinäsirkkalaumat, mitä seuraa sade, kevät ja uusi sato. He halusivat odottaa.

Olipas jännä palata taas pitkän ajan jälkeen Geraltin seuraan seikkailemaan tähän keskiaikaiseen fantasiamaailmaan. (Piti tosin vähän kaivella muistia, että mitäs siinä edellisessä tapahtuikaan.) Monella tapaa Sapkowskin luoma fantasiamaailma muistuttaa Tolkienin Taru sormusten herrasta -kirjoja: on ihmisiä, kuninkaita, kuningattaria, haltioita, kääpiöitä, maahisia, puolituisia, velhoja... Kuten myös hyvyyttä ja pahuutta, mutta myös paljon harmaata aluetta, näin ehkä Tolkienin kirjoista poiketen? Muita yhtäläisyyksiä en sitten löytänytkään. Sapkowskilla on hyvin tunnistettava ja omaääninen tapa kertoa tarinaa.

Haltiain verta on kolmas osa Andrzej Sapkowskin noituri Geraltista kertovaa kirjasarjaa. Noiturit ovat mutantteja, joille on eliksiirien ja erinnäisten kokeiden avulla syntynyt yli-inhimillisiä kykyjä, ja he tappavat työkseen ja maksua vastaan ihmisiä uhkaavia olioita. Tässä osassa pari vuotta on vierähtänyt sitten edellisen osan eli Kohtalon miekan tapahtumien. Prinsessa Ciri on tätä nykyä noiturien piilopaikassa Kaer Morhenissa oppimassa noiturien tavoin taistelemaan. Tytössä on kuitenkin ilmennyt sellaisia piirteitä, jotka vaativat Geraltia kutsumaan paikalle pätevän velhon, tällä kertaa Triss Merigoldin. Ikuisesti tyttöä ei voida kuitenkaan noiturien luona piilotella...

Sillä välin muualla maailmassa sota alkaa nostaa rumaa päätään ihmisten ja ei-ihmisten välillä. Pelottavat, oraviksi kutsutut metsähaltiat ovat alkaneet tehdä sissihyökkäyksiä ihmisten hallinnoimille alueille ja kaikkien osapuolten on täytynyt alkaa valita puoliaan. Monet tahot ovat kuulleet Geraltin liikkuneen tytön kanssa, jonka ajatellaan olevan Cintran leijonanpentu, Prinsessa Ciri. Näin ollen Geraltia ja Ciriä etsitään joka puolella, eikä kaikkien tahojen aikeet ole todellakaan hyvät.

Tämä on oikeastaan ensimmäinen kirja, joka on täysverinen romaani tässä sarjassa. Viimeinen toivomus ja Kohtalon miekka olivat molemmat melkein enemmän novellikokoelmia, jossa tarinoita kerrottiin monta, vaikka toki kaikessa oli aina jokin punainen lanka tapahtumia yhdistämässä. Tässä moista hyppimistä ei ole, vaan tarina kulkee jouhevasti eteenpäin. Toki välillä näkökulmat vaihtuvat esimerkiksi Valvatin, Geraltin ja Cirin välillä.

Tämä on minun lempikirja sarjasta tähän mennessä! Tykkäsin lukea etenkin Cirin näkökulmasta kerrottua tarinaa, hänen ajastaan Nenneken luona ja molempien velhojen Trissin ja Yenneferin huostassa. Sota ja poliittiset juonittelut toivat lisää mielenkiintoa kirjaan, lukija kuulee sodasta tavallaan yhtälailla huhupuheena kuin Geralt ja muutkin, jotka ovat eläneet piilossa. Parin vuoden ajanjaksoa edellisen ja tämän osan välillä valotetaan aina silloin tällöin ja sekin avautuu lukijalle pikkuhiljaa. Sapkowski jättää monestikin asioita lukijalle rivien välistä pääteltäväksi, eikä avaa kaikkea ihan juurta jaksaen.

Sapkowski on tunnettu jouhevasta ja kärkevästä dialogistaan ja sitähän ei tästäkään jäänyt puuttumaan: välillä saatetaan mennä montakin sivua pelkän dialogin varassa. Tarinassa on myös mukavan monipuolinen ja monisävyinen galleria henkilöhahmoja, mistä tykkään aina. (Mikään ei ole ärsyttävämpää kuin latteat päähenkilöt.) Kirjassa on läsnä myös tuttu kuivahko huumori, mutta muuten tunnelma tuntui jo paljon synkemmältä kuin edellisissä osissa: on uhkaavaa sodan vaaraa, Cirin pelottavia unia ja muutenkin painostava tunnelma. Teemana kaiken takana on muun muassa toisenlaisuuden pelko, luonnon tuhoaminen, sotien järjettömyys...

Loppu jäi melko jännittävään kohtaan ja todellakin kiinnostaisi tietää miten näille hahmoille loppujen lopuksi käy. Minkä puolen kukin valitsee? Suosittelen näitä kirjoja kaikille fantasian ystäville ehdottomasti. 😊

En malttais odottaa sitä Netflixin sarjaa! Äääk!


***

Noituri-sarjassa tähän mennessä ilmestyneet:

Viimeinen toivomus
Kohtalon miekka
Haltiain verta
Halveksunnan aika
Tulikaste
Pääskytorni
Järven neito
Myrskykausi

keskiviikko 2. elokuuta 2017

Kesä/heinäkuu: mitä tuli luettua


Hullua kuinka nopsaa tahtia tämäkin kesä on mennyt, nyt on jo elokuu! Huh huh. Toisaalta syksy ja talvi ovat mun lemppari vuodenaikoja, joten ei haittaa yhtään. Nyt on kuitenkin aika koostaa vähän lukemisia parilta viime kuulta, kesä-heinäkuussa tuli luettua yhteensä kahdeksan kirjaa:

Kesäkuu:


Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva
Janssonin ihka ensimmäinen Muumi-kirja, jossa kuvitus oli erinäköistä kuin mihin on Muumi-fanina tottunut. Mielenkiintoinen lukukokemus silti.


Emily Carroll: Through the Woods
Kauhuromantiikalla maustettu sarjakuva-albumi, jossa kerrotaan monta eri tarinaa. Upea monivärikuvitus!

Johanna Valkama: Linnavuoren Tuuli
Itsenäinen jatko-osa Itämeren Aurille, kiinnostava seikkailu rautakauden Suomessa. Suosittelen kaikille historiallisen romaanin ystäville ainakin!

Yuval Noah Harari: Sapiens - Ihmisen lyhyt historia
Tämä oli aivan mahtava tietokirja ihmislajin historiasta ja kehityksestä. Harari lähestyy aihetta todella monipuolisesti ja kiinnostavista näkökulmista.

Jane Austen: Uskollinen ystävänne - Kootut kertomukset
Hauska kokoelma kirjenovelleja klassikkokirjailijalta. Suosittelen etenkin kaikille Austenin kirjoista tykkääville.

Heinäkuu:


Jenna Kostet: Pikimusta, sysipimeä
Tämä oli mielenkiintoinen lukukokemus, jossa sukelletaan suomalaiseen metsään ja sota-ajan kotirintamalle. Etenkin Ester ja maagisen realismin elementit tekivät kirjasta kiinnostavan.

J.K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio
Tämä oli Jim Kayn kuvittama versio. Ei ole mun lemppari Potteri, mutta hyvä silti!

Aino Kallaksen kauneimmat runot
Tykkäsin tästä runovalikoimasta yllättävän paljon. Tässä on Kallaksen vanhempaa tuotantoa, jossa näkyy selkeästi sodan ja monien menetyksien tuoma tuska.

Näiden lisäksi olen lueskellut Grimmin satuja, ja niiden parissa aion viihtyä jatkossakin. Kaiken kaikkiaan mieleenpainuvimmat lukukokemukset olivat Hararin kirja, Carrollin sarjakuva-albumi ja Kallaksen runokirja. Kaikista lukemistani kirjoista todella tykkäsin, sillä harvoin jaksan lukea jotain kirjaa loppuun, josta en pitäisi. Niistä keskenjääneistä ei sitten tulekaan tänne kirjoitettua kovinkaan usein.

Mitä on lukusuunnitelmissa lähiaikoina? Aion lukea ainakin loppuun nämä kirjat jotka minulla on nyt kesken: Meresmaan, Gabaldonin, Sapkowskin ja Brontën teokset. Lisäksi aikeenani on lukea ainakin yksi Waltarin kirja: joko Rakkaus vainoaikaan tai Surun ja Ilon kaupunki. Ostin myös Hararin kirjan itselle, joten sitäkin aion lukea uudestaan, mutta tuskin kerron siitä tänne toistamiseen. :D Minulla on myös kirjastosta lainassa Jouko Vahtolan Suomen historia kivikaudesta 2000-luvulle, toivottavasti se on hyvä!


maanantai 31. heinäkuuta 2017

Kirjaostoksia ja kuulumisia

Blogi on ollut jo yli viikon hiljaisena kiireiden takia, joten ajattelin kertoilla vähän että mitä uutta kirjarintamalle kuuluu. 😃 Kävin tänään nimittäin kirpparilla ja tein muutaman kivan kirjalöydön:


  • Nora Roberts: Morriganin risti, kirja jonka olen lukenut jokunen vuosi sitten ja tykkäsin silloin tästä koko trilogiasta. Fantasiaa ja romantiikkaa, vampyyreja, noitia ja niin edelleen. Viihdyttäviä kirjoja. 
  • Mika Waltari: Surun ja ilon kaupunki, jo toinen Waltari saatu pyydystettyä omaan hyllyyn. :)
  • Ilmari Kianto: Punainen viiva, suomalaisen kirjallisuuden klassikkoteos vuodelta 1909. 
  • W. Tarkiainen  & O.J. Brummer:  Poimintoja wanhemmasta suomalaisesta kirjallisuudesta, tämä kyseinen kirja on neljäs painos vuodelta 1938. Tämä on periaatteessa valikoitu bibliografia suomalaisesta ja suomennetusta kirjallisuudesta 1500-1800 -luvuilta. Kirja on ilmeisesti kuulunut aikanaan Pyhäjärven koulun käsikirjastoon. Kirjan lukemista vaikeuttaa hieman wanhahtava fontti ja kirjoitustapa. Toisaalta se myös tekee tästä ihanan. :) Alun teksti oli aika kiva: 

">>Tiedon ala on avara kuin meri>> Mitä isommaksi kasvat, sitä paremmin opit tämän totuuden ymmärtämään. Kaikki jo saavutettu inhimillinen tieto on talletettu kirjallisuuteen. Halutessasi jostakin asiasta tietoja menettelet viisaimmin, jos turvaudut hyvän tietokirjan apuun. Se voi parhaiten antaa sinulle luotettavan vastauksen."

Muuten lukurintamalla on ollut vähän hiljaisempaa koko heinäkuun ajan. Olen kyllä lueskellut, mutta hitaammin kuin yleensä. Nytkin mulla on neljä kirjaa kesken, jotka ovat kaikki enemmän tai vähemmän tiiliskiviä vielä. Klassikkohaasteeseen oli tarkoitus lukea Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaani. Kyseistä kirjaa olenkin tässä iltaisin aina lukenut (ja tykännyt), mutta en ihan ehtinyt määräaikaan asti eli tälle päivälle. Sniff.

Toivottavasti elokuussa tulee taas normi lukuvauhti päälle ja voi päivitellä sitten luettuja kirjoja tiheämmin tänne blogin puolelle. 😊

perjantai 21. heinäkuuta 2017

Aino Kallaksen kauneimmat runot


Aino Kallaksen kauneimmat runot
toim. Eino Kauppinen & Sirkka Rapola
Otava, 1959. 109 s.

Aino Kallas (1878-1956) on Saima Harmajan ohella toinen suomalainen runoilija, jonka tuotantoon olen halunnut tutustua jo pidemmän aikaa. Tietenkin Kallas on kirjoittanut paljon muutakin, kuten näytelmiä ja novelleja. Olen aikaisemmin lukenut häneltä vain Sudenmorsiamen, josta kyllä tykkäsin paljon. Niinpä kun kirjastossa törmäsin tähän nättiin marjapuuronväriseen runokirjaan, olihan se pakko lainata. En oikeastaan tiedä paljoakaan Kallaksen elämästä, mutta tämän runovalikoiman luettuani tuntui kuin olisin päässyt tutustumaan häneen henkilökohtaisesti. Hänen elämässään on selvästi ollut paljon raskaita menetyksiä.

Sinä löit minut murheella kuin pitaalilla
Sinä teit minut yksinäiseksi ihmisten seassa.

Koska riemulliset raitilla käyskentelevät,
niin minä selin käännyn,
ettei minun murheeni muoto heitä säikyttäisi,
sillä minä olen rupia ja rohtumia täynnä,
ja minun kasvoni ovat mustuneet kuin ruumiin. 

Runokirja jakautuu neljään osioon: Kuoleman joutsen - 1942, Kuun silta - 1943, Polttoroviolla- 1945 ja Iäisyyden portilla - käsikirjoituksia. Kaikissa osioissa aiheet ovat raskaita, painavia, tuskaa täynnä. Hän puhuu lastensa kuolemasta, kysyy jumalilta miksi hänen taakkansa on näin suuri, purkaa sydänsuruja ja pohtii elämän lopullisuutta ja kuolevaisuutta. Etenkin viimeisissä osioissa hän tuntuu osoittavan sanansa suoraan luojalle.

Jotenkin runoista huokuu myös sota-ajan masentava toivottomuus ja ihmisten pahuus. Kallas puhuu sotaratsuista, unhoitetuista haudoista ja merten takaisesta elämästä. Etenkin Polttoroviolla osion runoista huokui sodan läsnäolo ja siihen liittyneet menetykset, ehkä hän menetti sodassa miehensä tai lapsensa? Tämä on todellakin hyvin koskettava, synkkä, murheellinen ja voimakas runokokoelma. Takakansitekstissä mainitaan myös sanat kohtalomainen ja elämäntahto, jotka sopivat myös hyvin kuvaamaan näitä kyseisiä runoja.

Herra, etköstä ota kuuleviin korviisi minun kolkutustani?
Sormeni rystyset ovat hiertyneet verille,
jalkani ovat kompastelleet Lapin kiveliöissä,
katso, ne ovat rakoilla ratki!

Herra, vaivaiskoivujen oksat ovat repineet ryysyiksi
                                                             ruumiini verhon 
                                                                        (...) 

Tuli sellainen tunne, että pitäisi käydä Kallaksen runollista tuotantoa (ja miksei muutakin) julkaisujärjestyksessä läpi. Hänen ensimmäinen runokokoelmansa Lauluja ja ballaadeja (1897) kuulostaa hyvin erilaiselta verrattuna tähän kirjaan, johon oli poimittu runoja Kallaksen myöhemmästä tuotannosta.

Osallistun tällä Reader, why did I marry him -blogin runohaasteeseen.
 

tiistai 18. heinäkuuta 2017

J.K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio (kuvittanut Jim Kay)


Rowling, J. K. : Harry Potter ja salaisuuksien kammio
Tammi, 2016. 259 s.
Englanninkielinen alkuteos 1998

Harry Potterit kuuluivat olennaisena osana lapsuuteeni (ja nuoruuteeni ja elämääni :D), kuten varmasti monella monella muullakin. Ekan Potterin ilmestymisestä taisi vastikään kulua tasan 20 vuotta, herranjestas! Sarjan toinen osa, Salaisuuksien kammio, ilmestyi alun perin vuonna 1998. Muistan penskana lukeneeni tämän, mutta varsinaiseksi suosikiksi Salaisuuksien kammio ei koskaan noussut. Jos olen joitakin Pottereita lukenut aikanaan monen monta kertaa, niin tämän ehkä korkeintaan kahdesti, nyt siis kolmesti.

SALAISUUKSIEN KAMMIO ON AVATTU.
VAROKAA PERILLISEN VIHOLLISET.

Harry Potter ja Salaisuuksien kammio jatkaa Harryn, Ronin ja Hermionen seikkailuja Tylypahkan noitien ja velhojen koulussa. Harryn tympeä kesä Likusteritiellä keskeytyy, kun Ron tulee veljineen hakemaan Harryn luokseen isänsä loihtimalla lentävällä autolla. Hauskan Weasleyden luona vietetyn loppukesän jälkeen on aika palata Tylypahkan pikajunaan, mutta Harry ja Ron eivät pääsekään seinästä läpi. Kouluvuosi alkaa siis rytinällä kun kaksikko saapuu kouluun  lentävällä autolla. Luvassa on jännittävä kouluvuosi huispauksen ja uusien kouluaineiden parissa, mutta myös siksi, koska Salaisuuksien kammio on taas avattu, ja avaajan huhutaan olevan Luihusen perillinen. Monet oppilaista löytyvät kangistuneina koulukäytäviltä ja Ron, Hermione ja Harry koettavat selvittää mitä salaisuuksien kammiossa oikein on. Kuka on sen avannut ja mikä on tuo pelottava ääni, jonka vain Harry tuntuu kuulevan? Mikä on Tylypahkan kohtalo?

Tämä oli oikein nautinnollinen lukukokemus, koska Rowling kirjoittaa niin jouhevasti ja lyö väliin myös nasevaa huumoriakin. Jostain syystä erityisesti kohta, jossa mennään Melkein päättömän Nickin kuoleman päivää juhlimaan, nauratti minua. Raukka kun ei päässyt päättömään jahtiin mukaan. Gilderoy Lockhart on huvittava, mutta erittäin ärsyttävä hahmo, ja tässä Rowling on myös aika taitava: nimittäin raivostuttavien hahmojen luomisessa. Olen aina myös rakastanut kohtia, joissa Harry ja Dumbledore käyvät syvällisiä keskusteluja, ja niin myös tässäkin kirjassa. Olin jo ehtinyt unohtaa nämäkin. 💜

Jim Kayn näkemys talvisesta Tylypahkasta

Huomasin, että toista osaa lukiessa ei tullut samanlaisia muistoryppäitä aina jokaisen kappaleen nimen luettuani, kuten kävi ekaa osaa lukiessa. Silloin kappaleen nimestä tuli heti mieleen suurin piirtein kaikki mitä siinä tulee tapahtumaan, ja muistikuvat olivat kyllä hyvin säilyneet, koska kirja oli luettu jo niin monta kertaa. Salaisuuksien kammiota taas ei, minkä takia tätä pystyi lukemaan ja jopa yllättymään asioiden saamista käänteistä. Muistui mieleen myös miksi tämä ei ole suosikki Potterini... Koska hämähäkit. Ja käärmeet. Samoista syistä voin sanoa tykänneeni Viisasten kiven kuvitetusta versiosta enemmän kuin tästä, hrr... 😣

Jim Kayn kuvituksesta on kuitenkin sanottava sen verran, että hän on ehdottomasti oikea henkilö Pottereita kuvittamaan. Erityisesti tykkään katsella hänen luomiaan tunnelmakuvia Tylypahkasta ja isompia maisemakuvia, joita saa tuijotella pidempäänkin. Erityisesti talvinen Tylypahka on 💜. Hämähäkit hän on myös oikein hyvin kuvittanut, valitettavasti...

Tylypahka ja koko Potter-maailma on niin eläväksi luotu, että sitä tuntee itse olevansa myös paikalla tässä ihmeellisessä noitien ja velhojen koulussa. Sen takia rakastan fantasiakirjallisuutta ja omalla tavallaan myös historiallisia romaaneja, koska niissä saa sukeltaa aina niin uuteen ja erilaiseen maailmaan. Osallistun tällä kirjalla Yöpöydän kirjat -blogin Uudelleen luettua -lukuhaasteeseen, with a twist, koska kuvitettu versio.

Suosittelen kaikkia Potter-faneja tarttumaan näihin, nää on niin ihania! Kolmas kuvitettu osa on tulossa syksyllä, eli siis ihan kohta!


sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Grimmin sadut: Satu pojasta joka tahtoi oppia pelkäämään

Tämä kyseinen Grimmin satu on sieltä vähän raaemmasta päästä ja taitaa jäädä myös sinne vähemmän tunnettujen puolelle. Satu pojasta joka tahtoi oppia pelkäämään kertoo nimensä mukaan pojasta, joka halusi oppia pelkäämään. Monet yrittävät häntä opettaa, mutta poika ei ymmärrä, mitä tarkoittaa kun pelätään niin että selkäpiitä karmii.

Tarinan perheessä on kaksi poikaa ja isä. Toinen pojista on fiksu ja filmaattinen, osaa kaiken mahdollisen ja tuo kunniaa isälleen. Toinen pojista on vähän tyhmempi tapaus, eikä hän osaa juuri mitään. Mutta hän on päättänyt, että jos jotain täytyy elämässä oppia, niin se on pelko: miten pelätään niin että selkäpiitä karmii? Isä on saanut pojan tyhmyydestä tarpeekseen, sillä eihän pelkäämisellä voi itseään elättää! Poika tuo isälleen häpeää ja hänet häädetään kodistaan, eikä poika saa koskaan mainita kenellekään mistä hän on kotoisin tai kuka hänen isänsä on.

Poika lähtee siis yksinään kulkemaan pitkin tietä hokien itsekseen "kunpa oppisin pelkäämään, kunpa oppisin pelkäämään". Kun kanssakulkijat kuulevat hänet, ihminen toisensa jälkeen laittaa pojan pelottaviin tilanteisiin, mutta ne eivät pelota sitten yhtään. Hän joutuu esimerkiksi hautausmaalle hirtettyjen ihmisten viereen nukkumaan yöksi, mutta ottaakin ihmisraukat alas nuotiolle lämmittelemään. Kun kuolleista ei ole seuraksi, hän pistää ne takaisin hirteen roikkumaan. Mutkien kautta poika pääsee suorittamaan kuninkaalle tehtävää, jossa on tarkoitus selvitä kolme yötä lumotussa linnassa: Palkintona on tietysti prinsessa ja puoli valtakuntaa, kuinkas muutenkaan.



Lumotussa linnassa poika näyttää vähän julmemman puolensa ja muun muassa hakkaa kissoja kuoliaaksi. (😒) Muka pelottavia tilanteita tulee vastaan, mutta poikaa ei edelleenkään pelota ollenkaan. On vihaisia rumia miehiä, haamuja ja pääkallokeilausta... Tässäkin sadussa on onnellinen loppu ja vähän jopa hurttia huumoria heitetty sekaan. Oikeastaan koko satu tuntui kieli poskessa kirjoitetulta aikuisten huumorilta enemmän kuin lasten sadulta.

Eikä tässä ollut mitään varsinaista opetustakaan, ainakaan kovin selkeää sellaista. Tämä oli omalla tavallaan ihan hauska tarina, mutta en ihmettele yhtään miksi tästä ei löydy Disneyn animaatiota. :') Satu pojasta joka tahtoi oppia pelkäämään on neljäs satu Tammen satukirjasta Grimmin sadut I - Ruusunen.


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...