sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Grimmin sadut: Punahilkka


Grimmin sadut I - Ruusunen
Tammi, 1999. 352 s.



Ostin vasta kirpparilta aivan ihanat Grimmin satukirjat I-III, joihin on koottu 200 + 1 Grimmin veljesten keräämää satua, osa hyvinkin tuttuja ja osa tuntemattomaksi jääneitä. Ajattelin, että tästä saisi hyvän juttusarjan tänne blogiinkin, jos tekisin viikoittain aina yhden jutun Grimmin saduista. Sunnuntait ovat tästä lähtien siis pyhitetty saduille täällä blogissa. Käyn aina joko yhden tai useamman sadun per postaus läpi.

Juttusarjan ensimmäisenä kohteena on tämä kirja: Grimmin sadut I - Ruusunen, joka sisältää 67 satua. Huomattakoon kuitenkin, että saatan käydä nämä sadut kirjan antamassa järjestyksessä läpi, tai sitten en. 😆 Kunnianhimoisena tavoitteena on kuitenkin lukea nämä kaikki! Pyrin kirjoittamaan mahdollisimman monesta sadusta tänne blogiinkin, mutta ainakin kaikki tunnetuimmat ja mielenkiintoisimmat sadut tuon tännekin. Tämä on kiva tapa myös itselle muistella tuttuja satuja, tutustua niiden alkuperäisversioihin ja muutenkin tutustua näiden herrojen tuotantoon läpikotaisesti.


Ensiksi pieni taustatietoisku Grimmin saduista:

(Lähteenä käytän satukirjan I esipuhetta ja vähän myös wikipediaa, tietenkin 😀)

Saksalaiset veljekset Jacob ja Wilhelm Grimm keräsivät nämä kuuluisat sadut 1800-luvun alussa ja toimittivat ne yhdeksi satukokoelmaksi, he eivät siis ole satujen alkuperäisiä keksijöitä. Sadut ovat kyllä muotoutuneet aikojen saatossa paljonkin, osittain myös veljesten käsittelyssä. Ilmeisesti etenkin Wilhelm on muokannut joitakin satuja omaa aikaansa paremmin kuvaaviksi ja suurempaa yleisöä paremmin tavoittaviksi. Grimmin sadut ovat kansansatuja, joita veljekset keräilivät lähinnä sivistyneistön keskuudesta.

Nämä sadut, joita minä aion lukea, ovat suomennoksia vuonna 1857 julkaistusta lopullisesta Kinder- und Hausmärchen -nimellä julkaistusta painoksesta. Tähän Grimmin veljekset muuttivat alun perin vuonna 1812 julkaistun ensimmäisen painoksen satuja yleisöltä saadun palautteen perusteella. Alun perin aikuisille suunnatuista saduista pyrittiin karsimaan pahimmat seksuaaliset kohtaukset pois, mutta jonkin verran julmuuksia näissä kuuleman mukaan vielä on.

Ja sitten itse sadun vuoro...

Punahilkka

 


Punahilkka on yksi maailman tunnetuimmista Grimmin sadusta, joten tarinan kulun varmasti moni jo tunteekin. Joko Disneyn versioista, satukirjoista, muista elokuvista, muuten vain populaarikulttuurista... Itsekin tunnen tietysti tarinan, mutta en muista ikinä Grimmin veljesten versiota lukeneeni.

Sadussa suloinen tyttö, jota myös Punahilkaksi kutsutaan, lähtee viemään sairaalle isoäidilleen eväskoria metsän poikki. Äiti varoittaa Punahilkkaa poikkeamasta polulta tai puhumasta tuntemattomille, mutta Punahilkka ei ota vinkistä vaaria. Polulla pahaa-aavistamatonta tyttöä vastaan kävelee susi, joka alkaa jutella tuttavallisesti tytölle. Pian susi saa tietää mihin Punahilkka on matkalla ja missä hänen isoäitinsä asuu. Punahilkka taas poikkeaa polulta poimimaan kukkia, jonka aikana susi jolkottelee mummolaan ja hotkaisee mummoparan kitaansa. Siellä susi odottelee myös Punahilkan saapumista ja hotkii sitten tytönkin suuhunsa.

Ahneella on kuitenkin paskanen loppu, sillä metsästäjä tulee käymään isoäidin kämpillä ja ihmettelee isoäidin katoamista. Hän päättää avata nukkuvan suden vatsan auki ja sieltä pomppivatkin Punahilkka ja isoäiti kauhuissaan pois. Sen jälkeen elävän suden vatsa täytetään kivillä ja susi kuolee. Tästä lähtien Punahilkka ja isoäiti osaavat olla varovaisia ovelien ja pahojen susien kanssa.

Saduille tyypillisesti Punahilkka sisältää opetuksen: kuuntele aina vanhempia, tai muuten käy köpelösti kuten Punahilkalle kävi. Susi edustaa tässä tuntematonta pahaa ja vaaraa, jonka vuoksi täytyy olla varovainen. Tuntemattomille ei saa jäädä juttelemaan yksinään, eikä ehdottomasti saa kertoa liikaa itsestään, kuten omaa osoitetta yms. Päteviä opetuksia siis vieläkin. 👌 Tässä varmaan yksi syy, miksi tämäkin satu on jäänyt elämään vuosisadoiksi.

Vaikka susi on tässä paha ja ilkeä ja syö ihmisiä, niin kyllähän sitä kävi vähän sääliksi. Tässä ollaan siis melko julmia eläimiä kohtaan: leikataan vatsa elävänä auki, täytetään kivillä, hukutetaan kaivoon yms. Tavoitteena on varmaankin opettaa myös, että paha saa aina palkkansa, ei siis kannata olla ilkeä. Mutta jäi mietityttämään, että kuinkahan paljon Punahilkka on vaikuttanut ihmisten pelkoihin ja käsityksiin susista näin aikojen saatossa? Tässähän ne ovat kammottavan ovelia ja tarkoituksella vaanivat ihmisiä, yrittävät esiintyä jonakin muuna ja jäävät odottelemaan jonnekin talon katolle, jos ovea ei aukaista, hui.

Tämä on minun viimeinen osallistuminen Ajattomia satuja ja tarinoita -haasteeseen, jonka käynnistin tammikuussa. Kylläpä aika menee nopeasti! 😲


perjantai 23. kesäkuuta 2017

Jane Austen: Uskollinen ystävänne - kootut kertomukset


Austen, Jane: Uskollinen ystävänne - Kootut kertomukset
Helmi, 2007. 230 s.

Jane Austenia ei olekaan tullut luettua sitten lukioaikojen, mutta nyt sekin on vihdoin korjattu. Valitsin nimittäin yhdeksi lukumaratonkirjaksi Jane Austenin kirjenovellikokoelman Uskollinen ystävänne - Kootut kertomukset. Tunnetusti Austenin kirjoissa käsitellään lämpimän huumorin ja parodian keinoin naisten asemaa ja käyttäytymistä, yhteiskunnallisia normeja ja avioliittokiemuroita. Monesti romaani pyörii perheen siskosten ympärillä ja heillä yleensä kosijoita riittää. Tämä kirja ei tee siihen poikkeusta.

Uskollinen ystävänne sisältää kolme novellia: Kolme sisarta, Rakkaus ja ystävyys ja Lesleyn linna, sekä yhden pienoisromaanin nimeltä Lady Susan. Kaikissa tarina kerrotaan päähenkilöiden toisilleen tai jollekin ystävälleen lähettämien kirjeiden kautta.

Tykkäsin etenkin ensimmäisestä novellista (Kolme sisarta), koska siinä tarinaa kerrottiin hauskasti siskosten kautta eri näkökulmista, ja heidän tarinansa ovat hyvin erilaiset: Marya on kosinut melko tympeä mies ja Mary ei halua hyväksyä kosintaa, mutta toisaalta vielä kamalampi ajatus olisi, jos jompikumpi hänen siskoistaan menisi naimisiin ennen häntä. Toisaalla taas siskokset päättävät uskotella Marylle, että menisivät naimisiin miehen kanssa, ellei Mary mene, jotta Mary hyväksyisi kosinnan eikä kamala mies tulisi kosiskelemaan heitä. Kaikki tämä kerrotaan kirjeiden välityksellä heidän yhteiselle ystävälleen. Mary maalataan hyvin itsekeskeisenä ja epämiellyttävänä hahmona, kun taas hänen sisarukset vaikuttavat olevan järkeviä ja ihastuttavia persoonaltaan.

Pidin myös kokoelman toisesta novellista. Siinä päähenkilö Laura lähettää kirjeitä ystävänsä tyttärelle, joissa kertoo tapahtumatäyteisestä elämästään. Tästä huokuu hieman lämpimämpi huumori kuin edellisestä tarinasta, jossa melkeinpä heitettiin tikareita Maryn kaltaisia naisia kohti. Mutta kyllähän tässäkin pyörtyillään sohvalle, kun tunteet käyvät liian korkealla ja muutenkin irvaillaan aikalaisten tavoille.

Lesleyn linna ja Lady Susan jäivät minulle hieman etäisiksi tarinoiksi, ja totta puhuen ne eivät jääneet mieleeni kovinkaan hyvin. Näistä kuitenkin on samanlaista huumoria ja parodiaa aikalaisista kuin edellisissäkin. Järjestellään avioliittoja, rakkaudettomia tietenkin, sekä juoruillaan ja kilpaillaan siskosten kesken. Etenkin Lesleyn linnassa Austen tuntuu nauravan aikalaiskäsityksille siitä, mitä kaikkea naisten täytyy opetella ja millainen on viehkeä ja hyväkäytöksinen nainen: täytyy olla kaunis, kohtelias, osata keskustella, mieluusti useammalla kielellä, tanssia, soittaa ja mielellään myös piirtää jotain kivaa. Mutta ei saa olla liian itsetietoinen omista avuista, sillä se vähentää viehätystä. Huh huh, kaikkea sitä. Näitä taitoja ei tietenkään voi käyttää mihinkään muuhun kuin seurusteluun ja viihdyttämiseen.

Syy siihen miksi jälkimmäiset tarinat eivät jääneet kovin hyvin mieleeni voi johtua myös siitä, että luin koko kirjan vähän turhan nopeasti loppuun. 😓 Olisi ollut parempi lueskella novelli kerrallaan ja sitten välissä jotain muuta, jotta ei tulisi kyllästymistä niiden samankaltaiseen tyyliin. En ole koskaan ollut mikään vannoutunut Jane Austen -fani, vaikkakin olen aina tykännyt hänen kirjoistaan ja niistä tehdyistä filmatisoinneista. Hänen kirjoituksissaan on kuitenkin samankaltaisuutta niin paljon, että ei niitä hirveästi jaksa putkeen lukea. Tykkään muutenkin ehkä enemmän vähän pimeämmistä teemoista, vauhdista ja vaarallisista tilanteista yms. Mutta välillä on hyvä tarttua myös johonkin erilaiseen.

Tämä on tosiaan lämpimän (välillä ilkikurisenkin) huumorin täyteinen novellipläjäys, jota suosittelen etenkin kaikille Austenin kirjojen ystäville. Tai vaikka sellaiselle, joka haluaa tutustua Austenin kirjallisuuteen, mutta romaanin aloittaminen tuntuu vaikealta. Ehkä novelli on helpompi pala purtavaksi. :)

***

Mukavaa juhannusviikonloppua kaikille! 🎉🍹🌅 Minun juhannus menee kotosalla varmaankin lukemisen parissa, ja saatan ehkä valikoida jonkun uuden tv-sarjan, jonka voin ahmia putkeen.


tiistai 20. kesäkuuta 2017

Peaky Blinders (tv-sarja 2013- )

Aloin tässä vastikään katsomaan C Moren ohjelmakirjastosta tällaista brittisarjaa kuin Peaky Blinders. Koukutuin kyllä ekasta jaksosta asti ja sain katsottua viikon sisään kaikki kolme kautta, jotka tästä on tullut. Joka kaudessa on aina kuusi tunnin jaksoa, joten ei tämä nyt kovin paha urakka ollut. Viimeinen kausi jäi kyllä sellaseen cliffhangeriin että oksat pois! Neljännen kauden pitäisi alkaa tänä vuonna, mutta päivämäärästä ei ole tietoa... Nyyh.

Sarjan eka kausi sijoittuu vuoden 1919 Englantiin Birminghamin kaupunkiin, ja seuraa gangsteriklaaniperhettä nimeltä Peaky Blinders. Nimi juontaa juurensa oikeaan tuon ajan gangsterijengiin, joka ruukasi ommella lakkinsa lippaan partateriä. Ekalla kaudella perheen keskimmäinen veli Tommy Shelby on juuri palannut ensimmäisestä maailmasodasta kotiin ja ottaa rikollisliigan ohjakset tiukasti käsiinsä. Hänen oveluutensa avulla Peaky Blinders alkaa laajentaa alueitaan ja tienata suuria summia rahaa. Mutta oveluudella ja ahneudella on hintansa.

Pelotonta, ovelaa ja häikäilemätöntä päähenkilöä Tommy Shelbyä esittää hienosti Cillian Murphy. Täytyy sanoa, että yleensä en pidä siitä, jos hahmon ilmeet ei paljoa vaihtele, mutta tähän tuo sopii vallan mainiosti. Tommy on juuri sellainen hahmo, joka ei halua koskaan paljastaa mitä oikeasti ajattelee. Kaikki henkilöt aina veljistä Johnista ja Arthurista sisko Adaan ja täti Pollyyn ovat mielestäni mukavan moniulotteisia ja kiinnostavia, kiinnostavimmat heistä etenkin Tommy ja Polly.

Shelbyjen Perhe elää rikollista ja melko häikäilemätöntä elämää: he lahjovat poliisit, painavat vastustajat alas ja porskuttavat menemään. Silti heistä on vaikea olla pitämättä. Mutta ekalla kaudella kaupunkiin saapunut uusi poliisi, joka hääsi IRA:n Irlannista kovin ottein, on tullut pistämään lopun myös Peaky Blindersille. Vastusta tuovat myös kilpailevat rikollisliigat.

Tämä on tosiaan melko verinen sarja, jossa juonittelua, valtataisteluja, rakkaussuhteita ja perheenjäsenten välisiä skismoja riittää. Taustalla tietenkin mielenkiintoinen 1920-luku poliittisine ilmapiireineen, puvustuksineen ja tapahtumineen. Suosittelen tsekkaamaan jos tällainen yhtään kiinnostaa! Tämä on oikein laadukas ja erittäin koukuttava sarja.


sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Blogistanian kesälukumaratonin lopputulos

Olipas mukava herätä aamulla, kun ulkona on pilvistä, sateista ja viileää. Meidän kämppä on ollut kuin sauna tässä kesällä, ugh. Kesälukumaraton loppui minun osalta tänään klo 10.00, mutta lukeminen tosiaan jatkuu. Onhan tämä Diana Gabaldonin Tuliristi koukuttavaa luettavaa.

Aloitin Tuliristillä, mutta se ei oikein heti alusta vienyt mukanaan, joten vaihdoin kirjaa välissä. Gabaldonin kirjoille tuntuu olevan tyypillistä (ainakin minun kohdalla), että alku lähtee hitaasti käyntiin.

Tuliristi on tosiaan Matkantekijä-kirjasarjan viides osa. Tässä jatketaan Jamien, Clairen, Briannan ja Rogerin tarinaa 1770-luvun Pohjois-Amerikassa, kun Yhdysvaltain vapaussota alkaa kolkutella ovella. Tätä sain yhteensä luettua 204 sivua, eli vain 1096 sivua vielä jäljellä...

Maraton sujui oikein mukavasti ja sain jopa yhden kirjan luettua kokonaan, nimittäin Jane Austenin Uskollinen ystävänne - kootut kertomukset, kokoelma kirjenovelleja. Tästä postaus tulossa ensiviikolla.

Välissä tuli kyllä tehtyä muutakin, eli en ihan koko päivää omistanut lukemiselle. Mutta ihan hyvin silti sain luettua, yhteensä 435 s. Ainoa vika tuossa Gabaldonin kirjassa on, että sen sivut heijastavat ärsyttävästi valoa, joten lukeminen sujuu vähän hitaammin kuin yleensä.

Päivittelin edistymistä tuolla twitterin puolella (@kirjapyorre). Sieltä voi löytää paljon muidenkin kirjabloggareiden päivityksiä esimerkiksi hashtagilla #lukumaraton.

Maratoniin osallistuminen oli oikein mukavaa, täytyy ottaa joskus toiste uusiksi. 😊 Hauska on myös seurata mitä muut ovat lukeneet.

lauantai 17. kesäkuuta 2017

Näillä lähden Blogistanian kesälukumaratoniin



Osallistun ensimmäistä kertaa Blogistanian kesälukumaratoniin, jonka aloitan tänään aamulla klo 10.00. Minun kohdalla maraton kestää siis 17.6. klo 10.00 - 18.6 klo 10.00. Tämä päivä tuli valittua siksi, että se osuu mukavasti tähän kesälomalle, joten aikaa on lukemiselle. 💕  Tässä on minun kirja-arsenaali, jonka olen säästänyt tätä hetkeä varten:

Ajattelin, että sellainen tiiliskiven kokoinen lukuromaani olisi hyvä valinta tähän, joten päätin lainata kirjastosta luettavaksi Diana Gabaldonin Tuliristin (Matkantekijä #5).



Jos kuitenkin sattuu, että lukeminen tökkii syystä tai toisesta, niin tässä on minun muut vaihtoehdot:


Ann Brashares: Neljä tyttöä ja maagiset farkut (nuoruuden suosikkeja :D)
Pertti Lassila: Armain aika
Iris Palosaari: Kirjeitä sielunmaisemasta
Jenna Kostet: Pikimusta, sysipimeä (tätä olen jo aloittanutkin)
Jane Austen: Uskollinen ystävänne - Kootut kertomukset

Jos en saa näitä nyt maratonin aikana luettua, niin varmasti ne tupsahtavat kuitenkin jossain vaiheessa tänne blogiin. Päivitän maratonin etenemisestä mahdollisesti twitterin (@kirjapyorre) puolella ja kirjoitan sitten tänne blogiin koosteen luetuista sivuista ja kirjoista maratonin lopuksi. Pidempiä postauksia luetuista kirjoista (jos saan jotain luettua loppuun asti...) luvassa sitten ensiviikolla.

Lisää tietoa kesälukumaratonista täältä.

Mukavia lukuhetkiä kaikille maratoniin vielä osallistuville ja kaikille muillekin lukijoille! 🌺📚🌞

perjantai 16. kesäkuuta 2017

Yuval Noah Harari: Sapiens - Ihmisen lyhyt historia


Harari, Yuval Noah: Sapiens - Ihmisen lyhyt historia
Bazar, 2016. 491 s.
Hepreankielinen alkuteos julkaistiin v. 2011

Tämä. On. Loistava. Kirja. Herranjestas. Tämä oli sellainen kirja, jonka lukemisen jälkeen piti olla hetki hiljaa ja miettiä mitä sitä oikein tuli luettua. Ja mistä tätä saisi lisää.

Yuval Noah Harari on israelilainen historiantutkija ja Sapiens - Ihmisen lyhyt historia on hänen esikoisteoksensa. Kirjassa hän kertoo ja kommentoi ihmislajin historiaa ja käännekohtia aina ensimmäisistä (tiedetyistä) Homo sapiens -lajin edustajista läpi metsästäjäkeräilykulttuurien, maanviljelykulttuurien, sotien ja imperiumien aina nykypäivään ja hieman jopa tulevaisuuteen asti. Harari kirjoittaa näistä aiheista viiltävän analyyttisesti ja viileästi, tarjoten paljon kärkkäitä, mieltä ravistuttavia esimerkkejä ja näkökulmia. Tämä teos on ajatuksia herättävä, kiinnostava, vaikuttava... Ja must read.

Sapiens on hyvin kokonaisvaltainen kuvaus ihmislajin kehityksestä ja siitä, mitkä asiat johtivat ihmisten maailmanvalloitukseen. Kirjailija jakaa ihmislajin kehityksen karkeasti kolmeen vallankumoukseen: kognitiivinen, maanviljelyn ja tieteellinen vallankumous. Näitä hän avaa lukijalle kirjassaan hyvinkin seikkaperäisesti, nerokkailla ja havainnollistavilla vertauskuvilla, esimerkeillä ja tosielämän tarinoilla höystäen. Harari tuo omia näkökulmiaan vahvasti esille, perustellen ne kuitenkin hyvin. Hänen ajatukset tuntuvat melko kumouksellisilta: hän muun muassa esittää, että maanviljelys oli ihmiskunnan ensimmäinen suuri virhearvio.

Maanviljelijät tekivät keskimäärin enemmän töitä kuin metsästäjä-keräilijät ja saivat vastineeksi huonompaa ruokaa. Maanviljelyn vallankumous on historian suurin huijaus. 

Kuka tästä huijauksesta oli vastuussa? Eivät kuninkaat, papit, eivätkä kauppiaat. Syyllisiä olivat muutamat kasvilajit, niiden joukossa vehnä, riisi ja peruna. Nämä kasvit domestikoivat Homo sapiensin, eikä päinvastoin. (s. 98)

Kirjassa käydään läpi niin monia mielenkiintoisa aihealueita, että en voi niitä kaikkia tässä luetella (vaikka mieli tekisi :D). Mutta mielenkiinto pysyi alusta loppuun! Kirjan loppupuolella on myös puhutteleva puhe onnellisuudesta (ja kärsimyksestä) ja toiseksi viimeisessä luvussa hipaistaan pikkuisen tulevaisuuden näkymiä ihmislajin kannalta. 

Jotain kertoo myös se, että jopa mun poikaystävä kiinnostui lukemaan tätä, vaikka häntä ei yleensä saa (uuteen) kirjaan tarttumaan sitten millään. Tässä on todella mielenkiintoista ja ennen kaikkea mielenkiintoisesti esitettyä asiaa. Minä olen muutenkin kiinnostunut historiasta, menneistä ajoista ja kulttuureista, joten totta kai tämä oli lainattava kirjastosta. Yllätyin kuitenkin siitä, kuinka kiinnostavasti ja jopa viihdyttävästi tämä on kirjoitettu. Tässä ei ollut vaikeaselkoisuutta, "tutkijakieltä" tai muuta vaivaa, joka joskus saattaa tietokirjoissa tulla vastaan. Harari on kirjoittanut teoksensa selkeästi suurempaa yleisöä ajatellen. Joten uskaltaisin sanoa, että myös normaalisti tietokirjoja karttavat lukijat voisivat viihtyä tämän kirjan äärellä.

Hararilta on tulossa myös uutuuskirja Homo Deus - Huomisen lyhyt historia, jossa hän tulee pohtimaan enemmän ihmislajin tulevaisuudennäkymiä. Totta kai liityin kirjaston varausjonoon tähänkin. Sapiens oli jotenkin niin vaikuttava lukukokemus, että en oikein tiedä mitä muuta tästä voisi sanoa. Mutta ajattelin lopettaa tämän kirjoituksen pariin mielenkiintoiseen lainaukseen, jotka poimin kirjasta:

Kulttuurien erilaisista tavoista ja tabuista, kuten esimerkiksi homosuhteiden kieltäminen tai naisten asema, yms:

Kulttuurilla on usein taipumus väittää, että se kieltää vain sen, mikä on epäluonnollista. Biologisesta näkökulmasta katsoen mikään ei kuitenkaan ole epäluonnollista. Se mikä on mahdollista on myös luonnollista. Aidosti epäluonnollista käytöstä, joka siis olisi luonnonlakien vastaista, ei yksinkertaisesti voi olla olemassa, joten sitä ei tarvitsisi kieltääkään. Mikään kulttuuri ei ole kieltänyt miehiä harjoittamasta fotosynteesiä, naisia juoksemasta valoa nopeammin tai negatiivisesti varautuneita elektroneja vetämästä toisiaan puoleensa. (s. 168)

Rahasta:

Niin paljon kuin Osama bin Laden vihasikin Yhdysvaltain kulttuuria, uskontoa ja politiikkaa, hän oli hyvin ihastunut Yhdysvaltain dollareihin. Miten raha onnistui siinä, missä jumalat ja kuninkaat epäonnistuivat? (s. 197)

Ja lopuksi:

Historia on sitä, mitä hyvin harvat tekivät sillä aikaa kun kaikki muut kyntivät peltoja ja kantoivat vesiämpäreitä. (s. 122)

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Johanna Valkama: Linnavuoren Tuuli


Valkama, Johanna: Linnavuoren Tuuli
Metsän ja meren suku #2
Otava, 2017. 363 s.

Johanna Valkaman esikoisteos Itämeren Auri valloitti minut täysin kauniilla kielellään ja luontokuvauksellaan, unohtamatta tietenkään pohjoismaisen mytologian läsnäoloa. Jäin innolla odottamaan jatko-osaa tälle Metsän ja meren suku -kirjasarjalle. Linnavuoren Tuuli on edeltäjänsä veroinen, vaikkakin mielestäni vähemmän viihteellinen. Tämä ei napannut minua otteeseensa heti alussa samaan tapaan kuin Itämeren Auri (jossa alun asetelma oli vallan herkullinen), mutta kirja tuntui silti loppuvan aivan liian nopeasti! Yleensäkin se, että kirja alkaa kartalla, lupaa aina pelkkää hyvää.

Tuuli ei halua äitinsä Aurin tapaan parantajan tielle, vaan haaveilee suurien soturinaisten taistelutaidoista ja kunniasta. Hän haluaa olla vähintäänkin isänsä veroinen taistelija, mutta perheessä tätä ei helpolla sulateta. Sota kuitenkin kolkuttelee ovella ja Tuulin veli Unti lähetetään hakemaan liittolaisia muualta. Tuuli karkaa miesporukan mukaan ja saa nähdä ja kokea maailmaa uudella tavalla.

Tämä on kertomus Tuulin kamppailusta saada olla oma itsensä ja löytää oma tiensä maailmassa. Vaikka isän ja äidin paheksunta saattaa satuttaa, Tuulin täytyy lopulta kuunnella omaa sydäntään. Pidin siitä, miten kirjassa ei puututtu vain Tuulin ja ylipäätään naisten asemaan tuona aikana, vaan myös miehille asetettuihin odotuksiin, joita ei ole niin helppo täyttää. Samalla kirja on seikkailu suomalaisessa metsäisessä maisemassa ja sukellus vanhojen kuninkaiden, sotien, uskomusten ja jumalien maailmaan. Löytyypä tarinasta sijaa myös romanssille.

Näiden rautakauden ihmisten sielunmaisemaan kuuluu vahvasti vanhat uskomukset eri jumaliin, yliseen ja aliseen, tuonelaan, valhallaan, uhrilahjoihin ynnä muuhun. Kaikki nähdään jollain tapaa jumalien merkkinä, joko vihasta tai hyväksynnästä. Tässä sekoittuu myös mukavasti viikinkien uskonto Haakonin puolelta ja suomalaisiin muinaisuskoihin kuuluvat uskomukset Aurin puolelta. Valkama kirjoittaa aiheesta uskottavasti, ja on helppo kuvitella, että näin ihmiset ovat aikoinaan eläneet. Mielestäni tässä on myös ripauksen verran enemmän saamelaisuuteen ja saamelaisten kulttuuriin liittyvää asiaa kuin edellisessä osassa, mistä tykkäsin myös.

En olisi pistänyt pahaksi vaikka romantiikkaa ja "viihteellisyyttä" olisi ollut hippusen enemmän, Itämeren Aurissa oli jotenkin täydellinen tasapaino kaikkea mistä tykkään: romantiikkaa, vauhtia ja vaarallisia tilanteita ja historiallista taustaa. Mutta toisaalta pidin kyllä tästä kirjasta ihan näinkin. Valkaman kieli on kaunista, hän todella osaa herättää suomalaisen luonnon ja muinaiset uskomukset henkiin kiinnostavalla tavalla. Tykkäsin myös kaikista kirjan keskeisistä henkilöistä: vahvaluontoisesta ja jääräpäisestä Tuulista, kujeilevasta Tommosta, mystisestä saamelaisesta Arijoutsesta, ymmärtäväisestä veljestä Untista ja hardcore soturinaisesta Alvasta. Tietenkään Nokinassua unohtamatta. :D

Etenkin kaikkien historiallisten seikkailukirjojen ystävien sekä pohjoismaisesta mytologiasta ja muinaisesta suomalaisesta kansanperinteestä kiinnostuneiden kannattaa tarttua tähän kirjaan. Tämä on tosiaan itsenäinen jatko-osa kirjasarjassa, joten tarina toimii, vaikka ei olisi aiempaa osaa lukenut, mutta suosittelisin silti lukemaan myös Itämeren Aurin. 💜

Kiitokset kustantamolle tästä lukukappaleesta. :)

***

Muita lukukokemuksia: Kirjasähkökäyrä, Kirjakko ruispellossa

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Emily Carroll: Through the Woods


Carroll, Emily: Through the Woods
Faber & Faber, 2014. 

Tämä kansikuva kiinnitti heti huomioni, kun selailin lähikirjastoni sarjakuvahyllyjä. Jotenkin tyylistä huokuu samanlainen tunnelma kuin Tim Burtonin elokuvista (joita rakastan :D). Myös sarjakuvan nimi Through the Woods, vapaasti suomennettuna Läpi metsien, luo mielikuvan jonkinlaisesta kauhukirjallisuudesta. Kansikuva antaa kyllä hienosti osviittaa siitä, millainen sarjakuvan tyyli tulee olemaan, ja olin vielä positiivisesti yllättynyt siitä, että sarjakuvat itsessään ovat myös värillisiä. Olen pistänyt merkille, että monesti sarjakuva-albumeissa voi olla värillinen kansikuva, mutta itse sisältö on mustavalkoinen.

There was a girl 
& there was a man 
And there was the girl's father 
who said, "You will marry this man"

Through the Woods tarjoaa kokoelman Emily Carrollin kirjoittamia ja kuvittamia, kauhulla ja erityisesti 1800-lukumaisella kauhuromantiikalla sävytettyjä tarinoita. Pidin erityisesti A Lady's Hands Are Cold -nimisestä tarinasta, jossa pariskunta menee naimisiin ja tyttö muuttaa miehen kartanoon asumaan. Siellä hän kuulee öisin outoa surumielistä ja selkäpiitä karmivaa laulua, joka tuntuu kuuluvan jostain talon kolkasta. Ensinnäkin kuvitus on ihan mielettömän kaunista väreineen ja kontrasteineen, ja tarina on jotenkin sen tyyppistä kauhua josta pidän. (Oikeastaan pidin kaikista tarinoista juuri samoista syistä, mutta jostain syystä tästä erityisesti.)


Carrollin tarinoista tulee mieleen Dracula, Frankenstein ja muut kauhukirjallisuuden klassikot. Kauhuelementit ovat genrelle tyypillisiä, sisältäen eläviä kuolleita, susia, outoja mystisiä katoamisia ja muita pelottavia ilmiöitä. Carrollin kirjoitustyylistä ja sanavalinnoista tulee myös mieleen vanhat sadut ja kertomukset, kuten esimerkiksi Grimmin sadut. Yksi kertomus on selvästi saanut inspiraationsa Punahilkasta. Tarinoiden loput jäävät usein avoimeksi, joten lukija saa mielessään kuvitella, mitä tapahtui seuraavaksi.

Ja kuvitus on uskomattoman hienoa! Oih, jäin tuijottelemaan kuvia pidemmäksikin aikaa. Päävärit kuten musta, valkoinen, punainen ja sininen ovat toimiva yhdistelmä. Vanhahtava viktoriaaninen puvustus, sekä saman aikakauden kartanot ja maalaismökit tuovat myös oman mielenkiintoisen elementtinsä tarinoihin.

Suosittelen tätä sarjakuvaa kaikille kauhun ystäville, etenkin jos pidät edellä mainituista klassisen kauhun edustajista ja Burtonmaisesta goottilaisesta tyylistä. Valitettavasti tätä ei ole vielä suomennettu, joten albumi on luettava englanniksi.


torstai 8. kesäkuuta 2017

Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva


Jansson, Tove: Muumit ja suuri tuhotulva
WSOY, 1991. 54 s.

Muumit ja suuri tuhotulva on alun perin vuonna 1945 ilmestynyt ihka ensimmäinen muumikirja, Tove Janssonin esikoisteos. Kaiken järjen mukaan minun olisi pitänyt aloittaa muumikirjoihin tutustuminen tästä, mutta enpäs aloittanutkaan. Taikatalvi oli niin houkutteleva talvisen teemansa ja ihanan kansikuvansa vuoksi, että luin sen ensin. Noh, tästä lähtien pyrin lukemaan näitä julkaisujärjestyksessä.

Tässä kirjassa selviää miten muumit päätyivät asumaan siniseen taloonsa, ja sepäs vasta seikkailu olikin. Muumipappa on hukassa lähdettyään hattivattien mukaan (:D), ja toisaalla Muumimamma ja Muumipeikko yrittävät löytää aurinkoista paikkaa johon rakentaa kotinsa. Mutta sellaista paikkaa ei olekaan niin helppo löytää. Matkan varrella he kuitenkin tapaavat liudan uusia ystäviä, kuten Nipsun ja Hemulin. Matka on täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta lopulta kaikki kääntyy parhain päin.

Kirjaa oli siinä mielessä hauska lukea, että en tuntenut tarinaa entuudestaan ollenkaan. Minulla ei siis ollut hajuakaan miten muumit päätyivät asumaan siniseen taloonsa ja miten kaikki oikeastaan sai alkunsa. Tämä oli melko lyhyt tarina ja sisälsi paljon mustavalkoista kuvitusta. Muumit ja muut hahmot ovat tässä ensimmäisessä tarinassa hassun näköisiä, kun on tottunut niihin pyöreäkuonoisiin muumeihin, jotka ilmeisesti tulevat sitten vähän myöhemmin.

Muumit ja suuri tuhotulva ei ehkä ollut minun lemppari muumitarina, mutta oli silti ihan mukava lukukokemus. Janssonin kirjoittama pieni teksti kirjan alussa oli myös mielenkiintoinen yksityiskohta. Siinä hän selittää miksi päätti kirjoittaa tällaisen muumikirjan. Jansson aloitti tarinan kirjoittamisen sota-aikana, ja se jäi sitten unohduksiin aina vuoteen 1945 asti, kunnes hän ystävänsä suosituksesta jatkoi taas tarinaa. Tuskin osasi aavistaa kuinka suosittuja näistä kirjoista lopulta tulisikaan. 💜

Osallistun tällä Ajattomia satuja ja tarinoita -lukuhaasteeseen.

tiistai 6. kesäkuuta 2017

Ihana kirpparilöytö


Parin viikon kesäloman kunniaksi päätin uskaltaa ostaa ruukkuruusun, katsotaan kuinka kauan se pysyy elossa. Mulla ei ole viherpeukalotaitoja sitten yhtään ja kissa rakastaa syödä kaikki kukat mihin se pääsee käsiksi. -.- Unohdin myös ostaa kukkamultaa, joten siksi kukka nyt tässä kuvassa näyttää omituiselta tuossa ruukussa.

Eilisellä kirpparireissulla (lähdin Oulun keskustaan ostamaan maalia ja kattolamppua, en hankkinut kumpaakaan, mutta ostin tämän...) löytyi kutsuvan näköinen kokoelma Grimmin satuja. 💜 Kotona tarkemman tutkailun alla paljastui, että näissä on 200 + 1 Grimmin satua suomennettuna! Esittelytekstistä ymmärsin myös, että nämä ovat ihan alkuperäisversioita kunnioittaen suomennettu, joten varmaan poikkeavat jonkin verran Disneyn piirretyistä, joita pienenä tuli katsottua. Näistähän minä lukaisen pari satua vielä Ajattomia satuja ja tarinoita -haasteeseen.

Muita kirjaostoksia ei ole viime aikoina tullut tehtyä. Itse en olisi raaskinut näistä luopua, mutta toisen roska on toisen aarre, vai miten se meni. :)

Oletteko te tehneet kirjalöytöjä lähiaikoina? 

perjantai 2. kesäkuuta 2017

Huhti-toukokuu: mitä tuli luettua

Vähän tuntuu oudolta ajatella, että tätä kirjoittaessa on jo kesäkuun toinen päivä. Kun katsoo ulos niin ei kyllä tunnu siltä...  Eilen taisi sataa luntakin, tai vähintään rakeita. Kesäkuussa on parin viikon loma ja sitten työt jatkuu, ja loppukuusta on jo siirryttävä uuteen kämppään remontin alta asumaan. Ugh, muutto. :/

Mutta tässä vähän koostetta huhti- ja toukokuussa luetuista kirjoista: Yhteensä tuli luettua 16 kirjaa, joissa on mukana yllättävän monta runokokoelmaa, kaksi sarjakuvaa, yksi tietokirja ja loput lähinnä fantasiasta ja kotimaisista kirjoista koostuvia romaaneja.

Huhtikuun kirjat:

Luin muutamia runokokoelmia, joista en oikein välittänyt, mutta myös pari aivan ihanaa, ja päätin blogiini kirjoittaa niistä mistä tykkäsin: Silja Kejosen Vihkilumen talo, Fernando Pessoan Minä, aina vieras ja Nils-Aslak Valkeapään Kevään yöt niin valoisat. Kaikki nämä ovat hyvin erityylisiä, mutta jokainen omalla tavallaan hieno ja vaikuttava.

Sain myös luettua pari ihastuttavaa satukirjaa: Beatrix Potterin Petteri Kaniinin satumaailma, joka sisälsi koko Potterin tuotannon värikuvien kera. Ja Antoine de Saint-Exupéryn Pikku prinssi, joka sisältää lämmintä huumoria, pientä piikittelyä aikuisia kohtaan ja viisasta elämänfilosofiaa.


Huhtikuussa luin myös Janne Kukkosen Voro - Kolmen kuninkaan aarre -sarjakuvan, joka oli todella hyvä myös! Sarjakuva-Finlandian voittaja, ja ymmärrän miksi. Sarjakuvat muuten tuppaavat monesti olemaan sellaisia, että lainaan kirjastosta nipun ja niistä yleensä löytyy yksi helmi ja loput ei vakuuta. Liian monesti olen myös törmännyt sarjakuviin (nyt kun olen alkanut niitä lukemaan useammin), joissa on epäselvä teksti. :( Myöskään huumorisarjakuvat ei tunnu iskevän minuun. Mutta on mukava nähdä että muunlaistakin kirjoitetaan.

Milja Kauniston Corpus ja J. S. Meresmaan Mifongin perintö edustavat molemmat laadukasta kotimaista kirjallisuutta. Täysin erityyppisiä kirjoja kuitenkin: Corpuksessa (Luxuksen jatko-osa) ollaan Pariisissa Ranskan vallankumouksen keskellä, irstaillaan ilotaloissa, juonitellaan ja yritetään pysytellä hengissä keinolla millä hyvänsä. Mifongin perintö taas aloittaa nuorten aikuisten kirjasarjan, jossa seikkaillaan keskiaikaishenkisessä uniikissa fantasiamaailmassa. Ainoa tietokirja, jonka luin oli Karin Bojs'n Homo Europaeus, joka oli myös todella hyvä! Suosittelen etenkin kaikille sukututkimuksesta tai eurooppalaisten ihmisten historiasta kiinnostuneille.

 Toukokuussa luetut:


Toukokuussa luin myös yllättävän paljon kotimaista kirjallisuutta: Anu Holopaisen Noitien Hovi, Erika Vikin Hän sanoi nimekseen Aleia (💜), Tove Janssonin Taikatalvi, Sanna Hukkasen sarjakuva Juuri ja Elina Välimäen Ei unohdu koskaan - Henkirikoksen jäljet. Lisäksi luin William Shakespearen klassikkonäytelmän Macbethin ja Pablo Nerudan kuuluisan runokokoelman Kapteenin laulut. Kaikista kirjoista tykkäsin, mutta näistä mieleenjäävimpiä lukukokemuksia olivat Erika Vikin ja Elina Välimäen kirjat ehdottomasti. 

Tällä hetkellä olen lukemassa muutamaa kirjaa yhtä aikaa: Jim Kayn kuvittama Harry Potter ja Salaisuuksien kammio, J. S. Meresmaan Mifonki-sarjan toinen osa, Yuval Noah Hararin Sapiens, Sapkowskin Haltiain verta ja Mary Shelleyn Frankenstein. Näiden lisäksi lukusuunnitelmiin mahtuu muutama uutuuskirja, muutama lisäys Ajattomia satuja ja tarinoita -haasteeseen, pari nuoruuden suosikkikirjaa Uudelleen luettua -haasteeseen. Ja mitä ikinä kirjastosta kantautuu kotia. :D

keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Frontier (tv-sarja 2016)

Netflixistä löytyi tällainen vuonna 2016 ilmestynyt sarja kuin Frontier. Tämä sijoittuu 1700-luvun Pohjois-Amerikkoihin, ja juuri kyseinen ajanjakso kiinnostaa minua älyttömästi. Sen takia aloinkin tätä katsomaan, ja tulihan kaikki kuusi jaksoa katsottua melkein putkeen. Mutta. Tämä olisi voinut olla parempikin.

Sarjassa seurataan henkilöä nimeltä Declan Harp (Jason Momoa), joka on puoliksi Pohjois-Amerikan intiaani ja puoliksi irlantilainen lainsuojaton, joka harjoittaa turkiskauppaa ja asustelee metsässä milloin missäkin. Samaan pitäjään saapuu kuitenkin englantilainen Lordi Benton, jolla on kana kynittävänä Harpin kanssa. Lisäksi sarja vilisee sivuhenkilöitä ja -juonia, joihin keskitytään melkein enemmän kuin pääjuoneen.

No niin, ensin hyvät asiat: Jason Momoa on hyvä juuri tällaisessa roolissa, ei hän tunnu muunlaisia enää tekevänkään. Mutta ei se mitään, tykkäsin Momoasta tässä. Pari sivuhenkilöä oli myös hyviä, kuten kuppilanpitäjänainen ja juoppo pappi. Miljöö ja tunnelma olivat mielestäni onnistuneita, ajanjakson hulluus ja raakuus tuli ainakin esiin. Kun uudisasukkaat saapuvat uudelle mantereelle asumaan ja rakentamaan elämäänsä, niin valtataisteluja ja onnenonkijoita riittää. Konflikteja alkuperäisväestön, jo asumaan asettuneiden uudisasukkaiden ja uusien, vasta saapuneiden englantilaisten välillä on siis luvassa. Lisäksi sarjassa oli muutama ihan hauskakin hetki.

Sitten ne huonot puolet: Suurin osa hahmoista on liian yksipuolisia minun makuuni. Sarjan naishahmot ovat kaikki jokseenkin samanlaisia tarmokkaita "en ota paskaa keneltäkään" tyyppisiä ihmisiä. Kaikki miehet tuntuu olevan eläimellisiä tappelijoita, joilla ei paljoa järki päätä pakota, paria hahmoa lukuun ottamatta. Mutta ei heilläkään ihan kaikki ollut pääkopassa kohdillaan. -.- Juoni perustuu taas jälleen kerran siihen, että hahmot ovat niin pirun tyhmiä, että sen kautta saadaan aikaiseksi hienoja jännitysmomentteja. No okei, ei nyt koko ihan juoni, mutta liian suuri osa kuitenkin. Bentonin ja Harpin välinen kauna sentään oli jokseenkin mielenkiintoista seurattavaa.

Odotin sarjalta paljon enemmän, mutta olihan tämä kuitenkin koukuttava ja jopa uusittu toiselle kaudelle, eli varmaan katson senkin. Mutta kiinnostus sarjaa kohtaan tulee lähinnä Jason Momoasta ja tästä aikakaudesta, jossa tässä eletään. Voi kunpa toisella kaudella hahmoista tehtäisiin moniulotteisempia ja käsikirjoitus olisi fiksumpi. #rukoilee


maanantai 29. toukokuuta 2017

Paperilta ruutuun -haaste: mitä tuli katsottua



Karvakasan alta löytyi kirja -blogista lähtöisin olevassa Paperilta ruutuun -haasteessa oli tarkoitus lukea kirjoja, joista on tehty tv-sarja tai katsoa kirjoihin perustuvia sarjoja. Minä en lukenut yhtään kirjaa tähän haasteeseen, mutta katsoin yhteensä kuusi tv-sarjaa:

Taivaan pilarit -minisarja:

Vuonna 2010 tehty minisarja perustuu Ken Follettin samannimiseen kirjaan. Tarina sijoittuu 1100-luvulle ja siinä kerrotaan köyhän perheen tarina, jossa rakentaja Tom yrittää löytää työtä, jolla saisi leivän pöytään. Hän aloittaa katedraalin rakentamisen Kingsbridgen kaupunkiin, mutta vastaan tulee haasteita joka suunnalta. Tarinassa käydään läpi kymmenen vuoden ajanjakso, jonka aikana kylää riepottelevat sodat, valtataistelut, mielivaltaiset lordit... Kaiken tämän keskellä Tom yrittää saada katedraalin valmiiksi.

Tämä on todellakin viihdyttävä, GoT-henkinen valtataisteluja sisältävä sarja keskiaikaisessa ympäristössä. Eddie Redmayne on myös hyvässä roolissa tässä.


Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut -minisarja

Joulun alla telkkarista tuli tämä vuonna 2015 valmistunut nelijaksoinen minisarja, joka perustuu Agatha Christien dekkariin. Sarja oli todellakin jännittävä ja yllätyksellinen. Kymmenhenkinen joukko toisilleen tuntemattomia ihmisiä saa kutsun syrjäiselle saarelle, mutta juhlien isäntää ei näy missään. Pian vieraat huomaavatkin olevansa välittömässä vaarassa, eikä saarelta ole poispääsyä. Yksi kerrallaan joku vieraista kuolee omituisissa olosuhteissa, mutta kuka on murhaaja?






Tess of the D'urbervilles -minisarja


Thomas Hardyn kirjaan perustuva minisarja kertoo köyhän Tess Durbeyfieldin tarinan. Kaikki saa alkunsa siitä, kun Tess lähtee rikkaiden sukulaisten, D'urbervillesien luokse käymään vanhempiensa patistamana. Siellä hän tapaa Alexin, joka päätyy raiskaamaan Tessin. Tess palaa kotiinsa murtuneena, mutta vastoinkäymiset ovat vasta alkamassa.

Hardy aiheutti aikoinaan pahennusta nyt klassikon asemaan nousseella kirjallaan, koska hän kritisoi naisen asemaa, kaksinaismoralismia ja puhuu seksuaalisesta väkivallasta näinkin suorasti. Kirja ilmestyi vuonna 1891 ja siitä on tehty monia filmatisointeja aikojen saatossa. Tässä minisarjassa on pääosissa muun muassa Eddie Redmayne ja Gemma Arterton.

Bitten

Sarja perustuu Kelley Armstrongin The Otherworld -kirjasarjaan ja kertoo Elena-nimisestä ihmissudesta. Elena on erkaantunut laumastaan ja elelee omillaan Torontossa, jossa on rakentanut itselle toisenlaisen elämän. Hän saa kuitenkin kutsun palata takaisin laumansa luokse, sillä joku on ottanut asiakseen tappaa viattomia ihmisiä ja yrittää lavastaa lauman syylliseksi. Elena on heistä paras jäljittäjä ja hänen apuaan tarvitaan kipeästi. Hän on myös maailman viimeinen ihmissusinaaras (josta tiedetään).

Tästä sarjasta on ilmestynyt kolme tuottaria, mutta minä katsoin niistä vain ensimmäisen. Aloitin jo toistakin, kunnes tajusin, että en halua kiduttaa itseäni enää enempää... Tässä oli niin lupaava tarina ja mahdollisuuksia vaikka mihin, mutta toteutus oli todella laimea. Koukutti tämä kuitenkin sen verran, että eka kausi piti katsoa loppuun.

Wynonna Earp

Samannimiseen sarjakuvaan perustuva sarja kertoo Wynonna Earpista, joka on kuuluisan aseenheiluttajan Wyatt Earpin perillinen. Wynonnan paluu kotikaupunkiinsa ei suju kovin rattoisasti, kun hän törmää jo bussimatkalla demoniin. Kotikaupunki kuhisee yliluonnollisia olentoja ja vain Wynonna pystyy käyttämään asetta, jolla saa demonit lähetettyä takaisin helvettiin.

Tämä oli mukavan viihdyttävä ja menevä sarja, jossa oli kerrankin huumorintajuinen ja hauska naispäähenkilö. Sivuhenkilötkin olivat tarpeeksi mielenkiintoisia. Ainoana miinuspuolena sanoisin, että sarjan erikoistehosteet olisi voitu toteuttaa paremmin. Mutta aion jatkaa katselua sitten kun toinen tuottari ilmestyy.

Kolmetoista syytä

Jay Asherin kirjaan perustuva sarja kertoo teini-ikäisestä Hannah Bakerista, joka on tehnyt itsemurhan. Hän jätti jälkeensä 13 nauhaa, jotka luokkatoveri Clay Jensen saa käsiinsä. Jaksoissa Clay kuuntelee nauhoja ja vähä vähältä selviää syyt, jotka ajoivat Hannahin tekemään itsemurhan. Tämä oli todella koukuttava, koskettava ja jännittäväkin sarja. Sävy muuttuu loppua kohden aina tummemmaksi ja tummemmaksi.

Tykkäsin tästä sarjasta rankasta aiheesta huolimatta, minusta se oli hienosti toteutettu. Hahmot olivat moniulotteisia, Hannah mukaan lukien. Ainoa mikä jäi häiritsemään oli, että Hannah ei jättänyt vanhemmilleen mitään. Ei kirjettä, ei selitystä, ei edes omaa nauhaa. :( Loppuun jäi myös avoimia kysymyksiä, joten tästä varmasti tehdään toinen tuottari.


***

Hyvin erilaisia ja hyviä sarjoja tuli siis katsottua. Tämä oli oikein mukava haaste. :)

lauantai 27. toukokuuta 2017

Kirjoja, jotka haluaisin nähdä tv-sarjana

Netflixin selailu sai minut miettimään, mitä lukemiani kirjoja haluaisin nähdä tv-sarjana. Nykyään on niin monta laadukasta kirjoihin perustuvaa sarjaa pyörimässä: Game of Thrones, Outlander, Orange is the New Black, Netflixin Marvel-sarjakuvien adaptaatiot...

Olkoon se sitten minisarja tai monen tuotantokauden mittainen tv-sarja, tykkään katsoa kirjoihin perustuvia sarjoja enemmän kuin elokuvia. Elokuvista pitää aina jättää niin paljon pois... Tottahan sitä mielellään katsoo mihin tahansa hyvään kirjaan perustuvaa sarjaa, mutta nämä ovat sellaisia, joita lukiessa on jo tullut mietittyä "tästä tulis niiiin hyvä tv-sarja":

The Witcher - Noituri

Geralt Rivialainen kuvattuna pelissä (lähde: IMDb)
Suosittu fantasiakirjasarja, josta on myös supersuosittu tietokonepeli olemassa. Olen lukenut Noituri-sarjan kaksi ensimmäistä osaa ja juuri kirjastosta lainasin kolmannen luettavaksi. Melankolinen erinäisiä olentoja työkseen tappava noituri Geralt on yksiä mun suosikkihahmoja kirjallisuudessa. Ja Sapkowskin kirjoissa myös materiaalia riittää: mukavasti henkilöhahmoja, toimintaa, yhteiskuntakritiikkiä... Näissä hyviksiä ja pahiksia ei olekaan niin helppo erottaa toisistaan. Olisi jännä nähdä hänen luomansa fantasiamaailma ruudulla olentoineen kaikkineen. 💜

(Tämä teksti on pyörinyt luonnoksissa jo jonkin aikaa, ja nyt vasta sain tietää että Netflix tulee tekemään Noituri-kirjoista oman sarjan, jesss! Se on varmasti ihan loistava, Netflixin laadun tuntien. Mutta kuka tulee olemaan Geralt? Hmmm...)


Eve Dallas -kirjasarja (In Death -series)

Nora Robertsin salanimellä (J. D. Robb) kirjoittama futuristinen dekkarisarja, jossa Eve Dallas ratkoo rikoksia ja rakentaa suhdetta ökyrikkaan, lievästi hämäräperäisen Roarken kanssa. Molemmilla heistä on myös rikkinäinen menneisyys, joka paljastuu pala palalta kirjoissa.

Kirjat sijoittuvat 2100-luvun New Yorkiin. Olisi jännä nähdä miltä tämä maailma näyttäisi ruudusta katsottuna, kun kirjoissa se jää melkoisen taka-alalle kuitenkin. Varmasti tv-sarjassa futuristiset elementit nousisivat pikkuisen suurempaan rooliin, kun niitä olisi pakko katsella taustalla koko ajan. :D Näitä kirjoja on tullut jo pitkälle yli 40, mutta suomennettu on vain 8. Pöh. :(

Mustan tikarin veljeskunta


Tässäpä olisi loistava vaihtoehto täyttämään True Bloodin jättämää aukkoa. Omintakeinen ja vähemmän perinteinen vampyyrimaailma New Yorkin Caldwellissa veljeskuntalaisineen, lessereineen, nahkarotseineen ja bootseineen, rakkauskuvioineen ja hurjine juonenkäänteineen. Olisi jännä nähdä kenet valittaisiin näyttelemään ketäkin. Tämä olisi takuulla viihdyttävä sarja!


Grant County ja Will Trent -kirjasarjat

Karin Slaughterin mestariteokset kiinnostavine henkilöineen olisi mahtava nähdä myös ruudusta. Näiden kirjojen lukemisesta on vierähtänyt jo tovi, enkä ole muistanut tarttua uudempiin Slaughterin kirjoihin vähään aikaan. Muistan kuitenkin, että nämä oli koukuttavia, jännittäviä ja mielenkiintoisia jännäreitä, joita ei voinut laskea käsistään.

Parasta näissä oli henkilöhahmot ja heidän rosoinen taustansa, joka teki jokaisesta hahmosta omalla tavallaan mielenkiintoisen. Grant Countyn Sara Linton ja oman nimikkosarjansa Will Trent ovat molemmat hyviä hahmoja, ja varsinkin heidän teidensä risteytymistä oli mielenkiintoista seurata!

***

Tästä tulikin mieleen, että pitääpä ottaa uudelleen lukuun nämä Robbin ja Slaughterin kirjasarjat. Tykkään lukea näiden kaltaisia kirjoja, mutta jostain syystä en ole lukenut jännäreitä ollenkaan varmaan yli vuoteen, ehkä jopa kahteen. O.o Asiahan täytyy korjata. Paitsi luinhan minä melko vasta Agatha Christien Idän pikajunan ja Arthur Conan Doylen Baskervillen koiran, mutta noin muuten. Ne on vähän erityylisiä kuitenkin...


keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Elina Välimäki: Ei unohdu koskaan - Henkirikoksen jäljet


Välimäki, Elina: Ei unohdu koskaan - Henkirikoksen jäljet
PS-kustannus, 2017.  306 s. 

Törmäsin tähän uutuuteen selaillessani kirjaston tietokantaa ja kiinnostuin kirjasta heti. Kirja herätti huomioni myös siksi, että tämä liittyy vahvasti nyt jo valmiin opparini aiheeseen: tein opinnäytetyönäni surukirjallisuusluettelon Huoma - Henkirikoksen uhrien läheiset ry:lle. Hoksasinkin opparia väsätessäni, että henkirikoksista ei ole juurikaan kirjoitettu tämän kaltaisia teoksia. Sellaista, jossa kuuluu omaisen, läheisensä menettäneen ääni. Itsemurhista, onnettomuuksista ja sairauksista löytyy kirjallisuutta hyvin paljon, mutta ei henkirikoksista. Hienoa, että tällainen on siis nyt kirjoitettu!

Elina Välimäki on haastatellut läheisensä henkirikoksessa menettäneitä ja koonnut heidän tarinansa tähän kirjaan. Omaiset kertovat kuinka ovat jatkaneet elämäänsä menetyksen jälkeen ja millaisia haasteita ovat kohdanneet: kuinka traumaattista surua on käsitelty ja millaista apua he ovat tahoillaan saaneet tai hakeneet. Monesti heidän on täytynyt alkaa huolehtimaan heti käytännön asioista, kuten uhrin asunnon tyhjennyksestä ja hautajaisista, ja taustalla on häämöttänyt koko ajan pitkä ja kivulias oikeusprosessi, joka sekin tuo omat kulunsa. Surun keskellä tällaisia asioita ei välttämättä kykene hoitamaan, joten ystävien ja perheen apu on ollut monelle korvaamatonta.

Monet kirjan henkilöistä ovat löytäneet tukea Huomasta, joka tarjoaa vertaistukea nimensä mukaisesti läheisensä henkirikoksessa menettäneille. Mutta valitettavan usein kuolinviestin saavuttua kriisiavusta ei ole tullut tietoa ja sitä ei ole osattu heti lähteä hakemaan. Tositarinoita lukiessani huomasin kuinka eri tavoin tilanteet on hoidettu poliisin ja muiden viranomaisten taholta: toisilta ei ole herunut empatiaa ollenkaan, viesti käydään ikään kuin töksäyttämässä ovensuussa, kun taas toiset ovat ottaneet suruviestiä viedessään mukaansa kriisityöntekijän, joka on jäänyt omaisten tueksi.

Eräässä tarinassa huomioni kiinnitti kohta, jossa henkirikoksen uhrin äiti kertoo, ettei hänelle tarjottu juuri minkäänlaista kriisiapua, kun taas häntä jututtaneelle päivystäjälle sitä tarjottiin, koska kokemus oli niin traumaattinen hänelle. Ymmärrän sen, että monet eri tahot tarvitsevat kriisiapua, ja sijaistraumatisoituminen on hyvin mahdollista, mutta eikö se tärkein kuitenkin ole omainen, joka on sen suurimman surun ja trauman keskellä? Näitä tarinoita lukiessa tuntuu, että kriisiavun saaminen on sattumanvaraista ja riippuu paljon paikkakunnasta ja siitä muistaako kyseinen poliisi, tai muu suruviestintuoja siitä mainita. Omainen ei välttämättä ole hoksannut itse lähteä apua hakemaan, kun ei edes ole tiennyt mistä sellaista voisi saada. Tässä olisi siis paljon parannettavaa vielä.

Tämä on mielestäni tärkeä kirja monellakin tapaa. Kirjallisuus on muun muassa yksi tapa tarjota vertaistukea samassa tilanteessa oleville. Kirjan lainaamisessa kun ei välttämättä ole samanlaista kynnystä, kuin auttavaan numeroon soittamisessa tai muiden ihmisten tapaamisessa saattaa olla. Jos ei ole ollut sosiaalinen ja asioistaan muille puhuva ennen menetystä, voin kuvitella että sellaiseksi on vaikea muuttua yhtäkkiä. Mutta tarvetta vertaistuelle varmasti on. Hienoa siis, että löytyy ihmisiä, jotka pystyvät kertomaan kokemuksistaan näin avoimesti.

Uskon, että tämä olisi hyvä kirja luettavaksi myös sellaiselle, jonka läheinen on käymässä läpi surua: kirjasta voi löytää apua siihen, miten hänet kannattaa kohdata ja miten voi auttaa. Valitettavan usein tuntuu olevan niin, että ystävät kaikkoavat ympäriltä, kun surevaa ei osata kohdata. Vaihdetaan kadulla puolta tai piiloudutaan kaupassa hyllyjen taakse. Tai sanotaan, että etkös sinä ole jo surrut tarpeeksi. Tässä tarjotaan myös terävää kritiikkiä suorituskeskeistä yhteiskuntaa, oikeusprosessia, lyhyitä tuomioita ja korvauskäytäntöjä kohtaan. Sensaationhakuinen media ja anonyymit nettiin kirjoittelijat saavat hekin myös osansa kritiikistä.

Suurin osa kirjasta koostuu omaisten omakohtaisia kokemuksia, joissa kerrotaan rehellisesti raastavasta surusta ja siitä, miten suru on kunkin kohdalla ilmennyt. Mutta nousee tässä esiin myös toivonhiven: kaikesta voi selvitä. Kokemukset ovatkin ennen kaikkea selviytymistarinoita. Kirjan loppupuolella otetaan esiin myös alan ammattilaisten näkökulmia aina poliisista psykologeihin ja kriisiavun tarjoajiin. Kaiken kaikkiaan tämä on hieno ja tärkeä kirja vaikeasta aiheesta. Välimäki kertoo omaisten kokemuksista koskettavasti, ymmärtävästi ja rehellisesti. Tämä ei ole mitään murhajutuilla mässäilyä, vaan jokainen kertomus on kunnioittavasti kirjoitettu. Toivottavasti kirja löytää tiensä sitä kaipaavien käsiin!

Kenelle tätä suosittelisin: jokaiselle aiheesta kiinnostuneelle, kenelle tahansa joka haluaa oppia kohtamaan surevan ihmisen, kriisityöntekijöille ja muille alan ammattilaisille tai opiskelijoille ja etenkin vertaistukea kaipaaville.


maanantai 22. toukokuuta 2017

William Shakespeare: Macbeth


Shakespeare, William: Macbeth
Love kirjat, 1983. 122 s.
Matti Rossin suomennos vuodelta 1982
Näytelmän ensiesitys 1606

Oi, William Shakespeare (1564-1616), tuo kaikkien tuntema näytelmien ja sonettien kirjoittaja, jonka teksteistä lukuisat englanninkielisistä sanonnoista ja sanoista ovat peräisin. Hieno mies siis! Hänen tuotantonsa sonetit ovat minulle tutumpia kuin näytelmät. Romeo ja Julia on tietenkin kaikille tuttu vähintään elokuvista ja populaarikulttuurista, mutta noin muuten Shakespearen näytelmät ovat minulle vain nimeltä tuttuja: Hamlet, Kesäyön unelma, Paljon melua tyhjästä, Julius Caesar ja niin edelleen. Macbeth on ensimmäinen näytelmä, jonka olen Shakespearelta lukenut. Taitaa olla myös ensimmäinen näytelmä, jonka olen ylipäätään lukenut alusta loppuun.

BANQUO
Jos niiden lupauksiin luotat, sinussa syttyy pian
kuninkuuden toivo.
Merkillistä: meitä vietellessään pimeyden henki
puhuu totta, kertoo merkityksettömän
salaisuuden
mutta pettää suuremmissa asioissa.

Macbeth on tarina petoksesta, vallanhimosta ja siitä, miten vääryyden tekeminen jää kalvamaan sisintä ja ajaa hulluuden partaalle. Kolme noitaa ennustavat Macbethille kuninkaan titteliä, mutta hänen ystävänsä Banquon jälkeläisistä tulevia kuninkaita. Tästä ennustuksesta syntyy Macbethille pakkomielle ja kiusaus, jota hän ei voi vastustaa. Macbeth juonittelee vaimonsa kanssa kuninkaan murhan päästäkseen itse valtaistuimelle, mutta oliko se lopulta minkään arvoista...

Yllätyin siitä kuinka sujuvaa tätä tekstiä oli lukea. Shakespeare kirjoittaa runollisesti, ja olen aina pitänyt hänen runojaan sopivan helppolukusina, mutta suomennoksella on varmasti myös merkitystä. Tarina ei siis jäänyt liian runollisuuden tai krumeluurien takia ymmärtämättä. Onpahan tässä yliluonnollisia elementtejäkin, alkaen kolmesta noidasta, jotka ennustavat tulevaisuutta. Välillä Macbeth näkee haamuja, mutta ovatko ne oikeita vai vain hänen epävakaan mielensä tuotoksia, se jää lukijalle pääteltäväksi.

MACBETH
(...)
Sammu, sammu, lyhyt kynttilä! Elämä on
vaeltava varjo,
huono näyttelijä joka temppuilee ja rehkii aikansa
ja katoaa; satua on tämä kaikki, hullun lörpötystä,
täynnä raivoa ja tuskaa, mutta mieltä vailla.

Varsin raaka näytelmä tämä kyllä on, tulee murhaa toisensa perään: palvelijoita, vaimoja, lapsia, ketään ei säästetä. Hahmojen mielipuolisuus on käsinkosketeltavaa: Alun niin luotetusta ja ylistetystä Macbethistä kuoriutuu äkkiä petturi, vainoharhainen ja pelkurimainen hahmo, kun taas Lady Macbeth kävelee joka yö unissaan pesemässä veritahroja käsistään. Yksi tarinan opetuksista onkin varmaan se, että ahneella on paskanen loppu.

Kirjan lopputekstin mukaan Macbeth kuuluu niihin Shakespearen näytelmiin, joista osa on "haamukirjoittajan" kynästä lähtöisin (ilmeisesti tässä näytelmässä juuri Hecate-osuudet, joita ei ollut kovinkaan paljon). Haamukirjoittajajuttua on Shakespearen kohdalla pähkäilty pitkään ja lukuisia veikkauksia mahdollisista kirjoittajista on heitelty ilmaan aikojen saatossa.

Vuonna 2016 tehdyn tekstianalyysin (Ylen uutinen) pohjalta pääteltiin, että Christopher Marlowe on ainakin kolmessa Henrik VI -näytelmässä mukana kirjoittajana. Analyysin avulla 17 näytelmään löytyi toinenkin kirjoittaja, mutta ilmeisesti yhteistyö on ollut ajalle suhteellisen yleinen tapa, joten siinä mielessä tämä ei olisi mitenkään erikoista.

Macbeth oli kiinnostava lukukokemus ja hauska ajatella, että tämäkin on kirjoitettu yli 400 vuotta sitten. Ja vielä tästä tehdään elokuvaversioita, luetaan kirjana ja pyöritetään teatterilavoilla, kuten suurinta osaa muistakin kyseisen herran näytelmistä. Kiistaton klassikko siis kyseessä! Kansikuva on Francisco Goyan maalaus Loitsunlukijat vuodelta 1793 ja se kuvastaa kirjan tunnelmaa hyvin.


lauantai 20. toukokuuta 2017

Kesän ja syksyn 2017 kiinnostavat uutuuskirjat

Gummerus:




Erika Vik: Seleesian näkijä (elokuu)
Ihanan Hän sanoi nimekseen Aleia -kirjan jatko-osa, onneksi ei tarvi kauaa odotella!
Lue lisää

Diana Gabaldon: Kokemattomat ja muita kertomuksia (lokakuu)
Aikaan ennen Jamien ja Clairen kohtaamista sijoittuvia tarinoita.
Lue lisää

Jojo Moyes: Ne, jotka ymmärtävät kauneutta
En ole lukenut vielä yhtäkään Jojo Moyesin kirjaa, mutta katsoin Kerro minulle jotain hyvää -leffan ja siitä tykkäsin. Jojo Moyesin tuotanto on ollut kiinnostuksen alla jo jonkin aikaa.
Lue lisää

Sarah J. Maas: Throne of Glass - Lasipalatsi (heinäkuu)
Kehuttu ja todella kiinnostavan oloinen kirjasarjan aloitus!
Lue lisää 

Otava:


Johanna Valkama: Linnavuoren Tuuli (kesäkuu)
Itämeren Aurin itsenäinen jatko-osa, todella mielenkiinnolla odotan! Pidin edellisestä paljon. 💜
Lue lisää

Cassandra Claire: Keskiyön valtiatar (elokuu)
Uusi kirjasarja Clairelta, täytyyhän tämä katsastaa.

Jouko Vahtola: Suomen historia - Kivikaudesta 2000-luvulle (heinäkuu)
Kaikki historiaan liittyvä kiinnostaa aina, etenkin jos kyseessä on oma maa ja kulttuuri.
Lue lisää

Mauri Kunnas: Koiramäen Suomen historia (syyskuu)
Vähän hauskempi tapa tutustua Suomen historiaan 😁
Lue lisää

WSOY:



Kaksi vähän erilaista perhettä WSOY:lta 😄

Simon Sebag Montefiore: Romanovit 1613-1918 (lokakuu)
"Miten verisesti keskenään riitelevä suku onnistui saamaan Venäjän otteeseensa ja rakentamaan maailman loistavimman dynastian - ja miten he tuhosivat sen?"
Lue lisää

Tove Janssonin Muumilaakson maailma (lokakuu)
"Koko perheen perusteos muumeista ja Tove Janssonista", kuulostaa sellaisesta kirjalta joka haluttaisi hankkia omaan hyllyyn. 
Lue lisää

Tammi:



Elina Rouhiainen: Muistojenlukija (Väki 1) (syyskuu)
Mielenkiintoisen kuuloinen uusi kirjasarja! Urbaania fantasiaa.
Lue lisää

J. K. Rowling & Jim Kay: Harry Potter ja Azkabanin vanki (lokakuu)
Oi, näistä olen tykännyt paljon! Azkabanin vanki on mun lemppari Potteri vieläpä, joten tämä tulee varmasti olemaan hieno lukukokemus.
Lue lisää

Christopher Dell: Noituus, magia ja okkultismi - kuvitettu historia (lokakuu)
Kutkuttavan mielenkiintoisen kuuloinen kirja tämäkin!
Lue lisää 

Päivi Alasalmi ja Laura Haapamäki: Unten puutarha ja muita satuja (syyskuu)
Tässä on ihastuttava kansikuva ja muutenkin hauskan oloinen satukirja.
Lue lisää

Mika Wickström ja Mikko Peltola: Peltsin Lapissa (elokuu)
Oi, kivan kuuloinen Lappi-aiheinen kirja! Katsoin joskus telkkarista tuota Peltsin ohjelmaa ja tykkäsin.
Lue lisää

Into:




Saara Henriksson: Syyskuun jumalat (elokuu)
Unohdetut historiat elävät uusien rinnalla. Tämä täytyy lukea!
Lue lisää

Palava totuus - Historian merkittävimmät puolustuspuheet (toim. Kalevi Kalemaa) (elokuu)
"Valikoima historian suuria puolustuspuheita ja -kirjoituksia" Sokrates, Galilei, Oscar Wilde...
Lue lisää

Gösta Sundqvist - Leevi and the Leavingsin dynamo (elokuu)
Leevi and the Leavingsien nokkamiehen elämäkerta.
Lue lisää

Eero Marttinen: Hiljaisen hymyn mies - Veikko Huovisen elämä (lokakuu)
Monien Suomi-klassikkojen kirjoittajan elämäkerta.
Lue lisää

Ulla Puuvaara ja Arto Timonen: Naamat (lokakuu)
Millaista on asunnottomuus Suomessa?
Lue lisää

Like:


Jesse Haaja ja Helena Waris: Rendel (elokuu)
"Suomen ensimmäisen supersankarin kostoretki"
Lue lisää

Myllylahti:


J. S. Meresmaa: Mifongin lunastama (lokakuu)
Mifonki-sarjan päätösosa. Olen lukenut vasta ensimmäisen osan, mutta vakuutuin siitä ja aioin lukea jatko-osatkin.

Bazar:


Eowyn Ivey: Maailman kirkkaalle laidalle (elokuu)
Amerikan alkuperäisasukkaiden myyttejä ja Alaskan karua ja kaunista luontoa. "Maailman kirkkaalle laidalle on kiehtova ja samalla hyytävä tarina rakkaudesta, seikkailusta ja selviytymisestä." Kaunis kansikuva!
Lue lisää

Keith Stuart: Poikani Sam (syyskuu)
Isän yritys ymmärtää poikaansa, jonka maailma on hyvin erilainen verrattuna muihin.
Lue lisää

Sarah Lark: Maorien laulu (lokakuu)
Uusi-Seelanti -sarjan toinen osa. En ole lukenut ensimmäistä, mutta nyt kiinnostuin siitä!
Lue lisää

Yuval Noah Harari: Homo Deus - Huomisen lyhyt historia (syyskuu)
Olen juuri lukemassa samalta kirjailijalta Sapiens-teosta, ja hyvin mielenkiintoinen on. Varmasti on tämäkin!
Lue lisää 

***

Tässä nämä jotka kiinnittivät minun huomioni katalogeissa. Löytyykö teidän listoilta samoja kirjoja? :)


keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Ja kirja-arvonnan voittaja on...

http://kirjojenpyorteissa.blogspot.fi/2017/05/kirja-arvonta-1552017-asti.html

Nimimerkki Mantalisti! Onneksi olkoon, nyt arpaonni suosi sinua. 😃 Laitan sinulle sähköpostia, niin sovitaan tarkemmin, että mitkä kirjat haluat ottaa ja muuta.

Kiitos kaikille muillekin arvontaan osallistuneille! Hyviä lukuvinkkejä sain tästä mukaani. 📚 😊


tiistai 16. toukokuuta 2017

Tove Jansson: Taikatalvi


Jansson, Tove: Taikatalvi
WSOY, 2010. 121 s.
Alkuperäinen julkaisuvuosi 1957

Nyt se on tehty, ensimmäinen muumikirja luettu! Muumeja tuli pienenä katsottua telkkarista ja se oli yks mun lempiohjelmista, Hopeanuolien ja Disney-leffojen lisäksi. Olen varmaan jonkun muumiaiheisen kuvakirjan joskus pienenä lukenut, mutta en näitä pidempiä satuja. Muistan aina tykänneeni erityisesti Muumien talvijaksoista, ja sen takia Taikatalvi valikoitui ensimmäisenä luettavaksi. Kirja sisältää Janssonin itsensä tekemän mustavalkoisen kuvituksen.

Taikatalvessa Muumipeikko herää kesken talviunten ja pääsee tutustumaan täysin uudenlaiseen Muumilaaksoon. Ensin kaikki erilaisuus tuntuu lannistavalta ja vähän pelottavalta, mutta sitten Muumipeikkokin löytää uusia ystäviä. Muumilaaksoon on nimittäin pesiytynyt talven ajaksi jos minkälaista otusta, kuten esimerkiksi muumien esi-isä ja susilauman perään haikaileva Surku-koira.

Tämä oli mielestäni mukavan kevyttä ja lämminhenkistä luettavaa. Jansson on lisännyt sekaan sopivasti lämmintä huumoria, joka sai suupielet kohoamaan ylöspäin. On ne muumit ja kaikki Muumilaakson asukkaat sellainen sopiva sekoitus herttaisuutta, jöröyttä ja huimapäisyyttä. On Pikku Myytä, joka on aina kaikessa vähänkin vaarallisessa touhussa mukana, on jöröjä talviolentoja, jotka eivät paljoa pukahda, vähän pelottavaa Mörköä, hajamielistä oravaa... Tässä tuli koko kirjo erilaisia hahmoja.

Tähän kirjaan on sisällytetty myös tietynlaista elämänfilosofiaa, joka tulee rivien välistä läpi. Esimerkiksi Muumipeikko ei ensin osaa hyväksyä erilaisuutta ja erilaisia tapoja, ja hänellä menee vähän aikaa ymmärtää, etteivät kaikki tee asioita samalla tavalla. Hemulilla taas ei ole oikein minkäänlaista ymmärrystä siitä, millaisena muut hänet näkevät, ja hän posottelee oikein onnellisena ympäri kukkuloita lumikengissään ja ärsyttäväkuvioisessa takissaan. 💜

Huomasin, että luin automaattisesti hahmojen vuorosanat tv:stä tutuilla äänillä, vaikka Muumeja ei ole tullut vuosiin katsottua. Täytyy ottaa asiaksi lukea myös muut muumikirjat, sillä tämä oli mukava hengähdystauko kaikista vähän raskasaiheisemmista kirjoista, joita olen lukemassa. Jos siis haluaa välillä lukea jotain kevyttä ja hyväntuulista, niin muumikirja on siihen oiva valinta.

Tällä kuittaan taas yhden osallistumisen Ajattomia satuja ja tarinoita -haasteeseen (johon voi edelleen muuten osallistua :D)


lauantai 13. toukokuuta 2017

Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia (Kaksosauringot #1)


Vik, Erika: Hän sanoi nimekseen Aleia
Kaksosauringot-trilogia
Gummerus, 2017. 532 s.

Tätä Erika Vikin esikoisromaania on hehkutettu jo niin monessa paikassa, että omat odotukset olivat nousseet aika korkealle. Ja onhan tämä kerta kaikkiaan kaiken hehkutuksen ansainnut! Hienoa suomalaista fantasiaa. 💜 Hän sanoi nimekseen Aleia on Kaksosauringot-trilogian avausosa.

Tapahtumat alkavat siitä, kun Corildonin asuttaman seleesien Seuran tiluksien talviselle pihamaalle toikkaroi muistinsa menettänyt nuori nainen, Aleia. Mitään muuta hän ei itsestään muista kuin nimensä, eikä tunnu olevan varma siitäkään. Alkaa omituisen mysteerin selvittely: mistä tyttö on tullut, mikä hän on ja miksi hän löysi tiensä juuri Corildonin luo? Mitä ovat nämä huonot tuulet, joita seleesit joka puolella ovat havainneet puhaltavan varjomaailmassa. Ja miten voi olla mahdollista, että myös Aleia havaitsee huonot tuulet... Jokin on menossa pahasti vinksalleen, mutta kukaan ei tunnu tietävän siitä juuri mitään.

Pidin kirjan kummastakin päähenkilöstä, sekä seleesi Corildonista että Aleiasta. Corildon kuvataan kirjassa valkohiuksiseksi, joten mielleyhtymät vievät eittämättä Noituri-kirjojen melankoliseen antisankariin Geraltiin. On näillä hahmoilla muutakin yhteistä kuin hiukset: muun muassa heidän kohtaama yleinen epäluuloisuus ja suoranainen viha ihmisten (ja muiden lajien) puolelta, surumielisyys ja tietynlainen erakkomainen luonne. Syyt näihin ovat tietysti aivan erit, sillä esimerkiksi Corildonin suru kumpuaa menetyksestä. Corildon ei myöskään ole ammatikseen otuksia tappava kiertolainen, vaan tuulia tutkiskeleva kartografi. Molemmista hahmoista pidän paljon.

Tyttö istui sängyllä sylissään runsaasti kuvitettu historiankirja. Hän oli raahannut niitä kirjastosta kokonaisen sarjan yöpöydälleen.

Eihän tällaisesta voi olla tykkäämättä. 😍 Aleia on henkilöhahmona kiinnostava myös sen takia, että hänestä ei tiedetä juuri mitään. Mutta on hän myös suorasanainen nuori nainen, joka pistää töpinäksi tarpeen tullen. Saahan hän erakoituneen Corildonin ottamaan hänet luokseen asumaan. Etenkin kirjan alkumetreillä Aleian ja Corildonin välillä on jopa koomisiakin hetkiä, ja heidän välistä vuorovaikutusta oli todella mielenkiintoista seurata läpi kirjan. Myös kettumainen isokorvainen fennekki oli aivan ihana! Muut hahmot, kuten Matteo ja Esme jäivät minulle vähän etäisiksi. Ei heissä varsinaisesti mitään vikaa ole, mutta ehkä en vain halunnut hyväksyä kumpaakaan näiden päähenkilöiden elämään jostain syystä. :')

Tämä Vikin luoma fantasiamaailma on varsin mielenkiintoinen paikka, ja pidän tyylistä jolla hän avaa sitä lukijalle: kaikkea ei taota päähän kerralla, vaan maailma avautuu pikkuhiljaa. Kirjan fantasiaelementit eivät mene överiksi (överi ei haittaa minua, mutta tämä oli mukavaa vaihtelua), vaan tuovat sopivasti tarinaan jotain erilaista, kutkuttavan kiinnostavaa. On olemassa sääntöjä elementtejä hallitsevien seleesien ja ihmisten välillä, on varjomaailma, kaksi aurinkoa, lajismia... Kirjassa ei myöskään olla siinä perinteisessä keskiaikaisessa fantasiamaailmassa, josta yleensä saa lukea. Tässä nimittäin liikutaan höyrylaivalla ja junalla, sähkötetään viestejä ja niin edelleen. On sheriffejä, pyssyjä ja lierihattuja.

Tykkäsin tästä kirjasta ihan mahottomasti! Eihän tätä malttanut laskea käsistä ollenkaan, kun oli koko ajan pakko saada tietää mitä seuraavaksi tapahtuu, eikä tulevia tapahtumia osannut ennakoida juuri ollenkaan. Kiinnostus pysyi kirjan alkumetreiltä loppuun saakka, kun kaikkiin kysymyksiin oli pakottava tarve saada vastaukset. Pieniä tiedonmurusia sateleekin sieltä täältä, mutta moni asia jää vielä avoimeksi. Jatko-osaa odotellessa...

Vikin luovaa ja sujuvaa kirjoitusta oli mukavan helppo lukea. Hän sanoi nimekseen Aleia on vaikuttava ja tyylikäs esikoisteos todellakin! Toivottavasti tämä saavuttaa myös kansainvälistä menestystä, koska kaikki edellytykset sille varmasti olisi. Suosittelen kirjaa erityisesti kaikille fantasiasta pitäville, mutta myös kenelle tahansa hyvän mysteerin, seikkailun ja viihdyttävän kirjan ystävälle.

***
Muita lukukokemuksia: Oksan hyllyltä, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirjojen keskellä, Pauline von Dahl, Kirjakaapin kummitus, Hurja Hassu Lukija, Kirjavaras Rere, Kirjoihin kadonnut, Dysphoria

torstai 11. toukokuuta 2017

Pablo Neruda: Kapteenin laulut


Neruda, Pablo: Kapteenin laulut
WSOY, 2008. 112 s.
Espanjankielinen alkuteos v. 1952

Pieni runoinnostus on alkanut kytemään minussa ja kirjastossa käydessäni muistan nykyään myös vilkuilla vähän runohyllyjä, joiden ohi aina ennen posottelin sen kummemmin miettimättä. Tällä kertaa kirjastosta lähti mukaan muun muassa tämä kokoelma intohimoisia rakkausrunoja.

Chileläinen Pablo Neruda (1904-1973) lasketaan yhdeksi 1900-luvun merkittävimmistä runoilijoista ja hänelle myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto vuonna 1971. Neruda oli myös tunnettu kommunistipuolueen poliitikko, ja osa hänen kirjoituksistaan onkin poliittisesti kantaaottavia teoksia. Mahtuu hänen tuotantoonsa kuitenkin paljon muutakin, kuten tämä vuonna 1952 anonyymina julkaistu kokoelma, jonka kirjoittajaksi Neruda myöhemmin tunnustautui.

Läheisyytesi oli kuin
näkymätön lehti tai oksa,
ja sydämeni täyttyi äkkiä
äänistä ja hedelmistä.
Asetuit asumaan taloon,
joka odotti sinua pimeänä,
ja sytytit siellä kaikki valot.

Syy anonyymiyteen löytyy muun muassa siitä, että nämä rakkausrunot ovat osoitettu Nerudan rakastajattarelle, eikä hänen silloiselle vaimolleen. Eläessään maanpaossa Neruda aloitti suhteen Matilde Urrutia -nimisen naisen kanssa, jonka kanssa meni myöhemmin myös naimisiin. Tämä runokokoelma on runomuotoon puettu kertomus heidän intohimoisesta suhteestaan riitoineen ja karikkoineen kaikkineen. Nerudan näkökulmasta tietysti.

Neruda kirjoittaa usein kauniisti ja melkein palvovasti, kun taas välillä hän pikkuisen piikittelee runojensa kohdetta: "(...) olin sinulle vain / hameellesi putoava hyönteinen./ Pikkumainen rakastettu, suuri rakkauteni!" Runot on jaoteltu kappaleisiin Rakkaus, Himo, Raivo, Elämät, Häälaulu ja Matkakirje. Tunnelma ja sävyt vaihtelevat voimakkaasti, esimerkiksi Himo-kappaleen runot ovat sävyltään omistushaluisia ja jopa väkivaltaisia, kun taas Häälaulu-kappale on yksi pitkä ja kaihoisa rakkausruno (minun henkilökohtainen suosikkini näistä).

Olen loukannut sinua, rakkaani,
ja repinyt rikki sydämesi

Koeta ymmärtää.
Kaikki tietävät
millainen minä olen,
mutta silti olen
sinua varten luotu.

Kokoelmassa toistuu usein monet luontoon liittyvät sanat kuten multa, veri, arot, kukkulat, meri, tuuli, myrsky... Kirjoittaja käyttää taidokkaasti luonnon elementtejä kielikuvina, joiden kautta välittyy suuri rakkaus hänen Matildeaan kohtaan. Tämä oli todellakin kiinnostava runokokoelma, ja tuntui siltä ettei Neruda ainakaan säästellyt sanoissaan. Runot kertovat enimmäkseen rakkaussuhteesta, mutta taustalta nousee hieman esiin myös ajan poliittinen ilmapiiri, sota ja köyhyys.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...