maanantai 30. tammikuuta 2017

Raili Mikkanen: Suomen lasten linnakirja


Mikkanen, Raili: Suomen lasten linnakirja
Kuvittanut Laura Valojärvi
Minerva, 2011. 93 s.

Tule mukaan kurkistamaan pitkiin hämäriin käytäviin, kapuamaan kapeita kiviportaita, katsomaan korkealta kauas, kuvittelemaan menneitä aikoja, tuntemaan vanhojen linnojen ja linnoitusten taikaa!

Suomen lasten linnakirja on ihanasti kuvitettu opus, joka esittelee nimensä mukaisesti erilaisia suomalaisia linnoja: on Olavinlinnaa, Turun linnaa, Suomenlinnaa, Hämeen linnaa... Linnat ovat nähneet monenlaista väkeä, sotia ja rauhan aikaa, eriskummallisia sattumuksia ja kaikenlaista elämänmenoa. Osa linnoista seisoo vielä järkähtämättä paikallaan, osasta on enää rauniot jäljellä.

Kaikille linnoista kiinnostuneille lapsille (ja aikuisille :D) tämä on oiva tietopaketti suomalaisten linnojen historiasta: kuka ne on rakennuttanut, ketä niissä on asunut, mitä niissä on tapahtunut... Kirja sisältää jokaisen linnan kohdalla myös yhden tai useamman kiinnostavan/surullisen/hauskan tarinan siellä sattuneista asioista. Se kertoo esimerkiksi mitä surullista sattui Raaseporin linnaan matkalla olleille Katarinalle ja hänen pienelle pojalleen. Olavinlinnassa taas pidettiin aikoinaan erittäin vaarallista vankia.


Jo pelkän kuvituksenkin takia kirjaa kannattaa vilkaista. Jokaisesta linnasta on nimittäin mahtavat aukeaman kokoiset kuvat, joista välittyy oma tunnelmansa. Ainoa mikä minua ärsytti kirjaa lukiessa oli se, että joku (toivottavasti lapsi) oli ottanut asiakseen värittää kirjan ensimmäisen puoliskon KAIKKI valkoiset kohdat punaisella liidulla.

Kirjaa lukiessa tuli mieleen, miten paljon Suomessakin on vielä paikkoja näkemättä! Ei tarvitse matkustella ulkomaille historiallisten kohteiden takia. Olen käynyt ainoastaan Turun linnaa ja Suomenlinnaa paikan päällä katsomassa, mutta nyt iski kipinä käydä näitä muitakin vilkaisemassa. Siinäpä hyvä idea jollekin lomalle: ottaa auto alle ja kiertää kaikki Suomen linnat! :D Siinä olisikin roadtrippi mun makuun.


torstai 26. tammikuuta 2017

J. S. Meresmaa: Keskilinnan ritarit


Meresmaa, J.S. : Keskilinnan ritarit
Osuuskumma, 2016. 390 s.
Keskilinnan ritarit sisältää kolme aiemmin e-kirjana julkaistua pienoisromaania: Aseenkantajan kunnia, Ritarin ansio ja Kuninkaan tahto.

Kirjat kertovat ritari Jehremin ja hänen aseenkantajansa Konnon rakkaustarinasta. Keskilinnan kaupungissa myös juonittelua ja vastoinkäymisiä riittää... Ritari Jehremin täytyy selvittää, mitä tapahtui hänen entiselle aseenkantajalleen Merionille ja kuka haluaa pelata hänet ulos nousujohteiselta uralta. Konno taas yrittää löytää oman tiensä elämässä, menetettyään tulevaisuutensa ritarin aseenkantajana.

Tarina kerrotaan vuoroin Konnon ja vuoroin Jehremin näkökulmasta, mikä toimi mielestäni oikein hyvin tässä tapauksessa. Keskiaikaisen oloinen fiktiivinen maailma miekkoineen ja ritareineen oli myös mielenkiintoinen ympäristö miesten väliselle intohimoiselle rakkaudelle.

Pienoisromaaneissa on toimintaa, juonittelua ja erotiikkaa yllin kyllin, joten tylsää hetkeä ei ainakaan tullut vastaan. Konnon ja Jehremin hahmot ovat myös mielenkiintoisia ja tarpeeksi moniulotteisia omine demoneineen. Olisin kuitenkin halunnut syventyä enemmänkin tähän maailmaan, jossa tässä eletään. Maailma avautuu hieman, mutta ei tarpeeksi minun makuuni (pienoisromaanit ja novellit eivät monesti minua kiinnostakaan, juuri tästä syystä). Tulin myös uteliaaksi kirjan muista hahmoista, joista kerrottiin lopulta hyvin pintapuolisesti. Tarinan keskiössä on nimenomaan Jehremin ja Konnon suhde sekä muutama murha ja juonittelu.

Vaikka olisin tykännyt paksummistakin kirjoista, olen iloinen että luin nämä pienoisromaanit yhteen putkeen. Oli nämä sen verran koukuttavia, että onneksi sai jatkaa suoraan seuraavaan osaan. :D Tykkäsin myös Meresmaan kirjoitustyylistä ja se sai mielenkiintoni heräämään hänen muuhunkin tuotantoonsa.


tiistai 24. tammikuuta 2017

Charles Arthur: Taistelu internetistä - Microsoftin, Applen ja Googlen digisodat


Arthur, Charles: Taistelu internetistä -
 Microsoftin, Applen ja Googlen digisodat
Docendo, 2012. 302 s.
Arthurin trillerimäisessä tositarinassa isot egot, järisyttävät väärinarviot ja keskinäiset kaunat lomittuvat nerokkaisiin oivalluksiin, oikea-aikaisiin ratkaisuihin ja rohkeaan näkemyksellisyyteen, joiden tuloksena on tämä digitaalinen maailma, missä nyt ja tulevaisuudessa elämme.

Kirjastossa silmiini osui tämä kirja, jota muistan joskus pari vuotta sitten käyttäneeni koulutehtävässä. Silloin tykkäsin tästä, mutta ei ollut tarpeeksi aikaa lukea tätä kokonaan. Täytyy sanoa, että kirjan kansikuva ei varsinaisesti houkutellut (jotenkin liian "koulukirjamainen" minun makuuni), mutta muistelin tämän olleen hyvä, joten lainasin.

Kirja kertoo nimensä mukaisesti kolmen jättiläisen digisodista internetin ja teknologian taistelutantereella. Ajallisesti kirjassa lähdetään liikkeelle noin vuodesta 1998 (mutta vähän aiempiakin tapahtumia otetaan esille pohjustuskappaleessa), kun Microsoft on jo saavuttanut monopoliaseman pc-koneiden ja ohjelmistojen valmistajana, ja se häikäilemättä raivasi kilpailijoita tieltään. Tuolloin Apple oli vasta alkutekijöissään ja Googlen perustajat Larry Page ja Sergio Brim puuhailivat vielä autotallissaan. Internet oli melko uusi ilmiö, eikä osattu täysin ennustaa, miten ihmiset tulisivat sitä käyttämään.

Minua kiinnosti erityisesti kirjan ensimmäinen puolisko, jossa käytiin läpi Googlen kehitystä kaikessa hiljaisuudessa jättimäiseksi, kaikkien tuntemaksi sivustoksi. Siinä kerrottiin, miten Page ja Brim nerokkaasti ratkaisivat hakukoneiden käyttömukavuuden ongelman, keksimällä samalla uuden keinon jolla tienata. Muistan itsekin hämärästi ne Yahoo ja Altavista sivustot, jotka olivat täynnä mainoksia, ja sieltä oli toivotonta löytää yhtään mitään tärkeää. Löytäminen ei ollutkaan sivustojen pääasia, vaan se, että kävijä klikkailee mahdollisimman paljon mainoksia. Googlen tavoite oli täysin eri. Kirjaa lukiessa huomasin kannustavani Googlen insinöörejä ja nauravani partaani, kun Microsoftilla ei tajuta vielä mitään heistä.

Gates: Pelkään jotakuta, joka puuhastelee autotallissa keksimässä jotain aivan uutta.

Microsoft taas heräsi hakukonebisnekseen auttamattoman myöhään oman lyhytnäköisyytensä vuoksi, eikä Googlea voitu enää päihittää (sitä yritettiin ja yritetään vieläkin). He yrittivät vuosia keksiä, miten Google on onnistunut toiminnassaan niin hyvin. Oli hauska lukea ensin, miten Page ja Brim ratkoivat hakukoneensa ongelmat (miten saadaan tulokset latautumaan nopeasti, miten saadaan parhaat linkit ensimmäisiksi, miten vältetään porno- ja haittasivustojen loputtomat ansat yms) ja sitten miten Microsoftilla myöhemmin painittiin samojen ongelmien parissa ja pähkäiltiin päät puhki.

Ensimmäinen osio oli mielenkiintoista luettavaa, koska käytän näitä tuotteita päivittäin. Googlea ilman ei voi elää. Microsoft Officen tuotteet ovat jatkuvassa käytössä. Muistan myös Microsoftin kömmähdykset esim. Windows Vista käyttöjärjestelmässä, ja sitäkin kamalamman Windows 8:n, joka tuli minun nykyisen läppärin mukana. Toisella puoliskolla käsitellään enemmän Applea, älypuhelimia (Nokiakin nousee esiin) ja tabletteja. Tämä osuus kiinnosti minua vähän vähemmän, ehkä siksi, että en ole koskaan omistanut Applen tuotteita ja puheet Nokiasta alkoivat vain harmittamaan...

Kirjassa kerrotaan, miten sellaiset ideat, kuten Google, iPod, iPhone, Windows Live Search jne. ovat syntyneet, miten niitä lähdettiin rakentamaan ja miten ne otettiin vastaan ihmisten keskuudessa, sekä miten kilpailijat reagoivat niihin. Miten Apple onnistui nousemaan konkurssin partaalta vielä Microsoftiakin suuremmaksi yritykseksi. Välillä varsinkin Microsoft käytti likaisiakin keinoja yrittäessään pyyhkiä muut kilpailijat pelilaudalta, minkä takia yritys saikin aikoinaan lempinimen Pahan imperiumi.

Googlella, Microsoftilla ja Applella on hyvin erilaiset työilmapiirit ja lähestymistavat tuotteiden kehittämiseen. Microsoftilla esimerkiksi uusia ideoita on järkyttävän vaikea lähteä rakentamaan yrityksen jakautuneisuuden ja byrokratian takia. Tuotteita laitetaan markkinoille keskeneräisenä ja niitä parannetaan joskus myöhemmin. Googlella ideoita pallotellaan, testataan, ammutaan alas tai otetaan käyttöön yhdessä. Jos joku menee pieleen, aina voidaan palauttaa sivuston edellinen versio takaisin. Applella saa olla luova, mutta Steve Jobs viimekädessä päätti kaikesta. Mitään ei koskaan laiteta markkinoille keskeneräisenä.

Kirja on mukavan yleistajuisesti, jouhevasti ja viihdyttävästi kirjoitettu, tarjoten kurkistusikkunan näiden yritysten (välillä kyseenalaiseenkin) toimintaan, nerokkuuteen, johtohahmojen erilaisiin persooniin ja keskinäiseen kiivaaseen kilpailuun digimaailman herruudesta.


maanantai 23. tammikuuta 2017

Hannu Hirvonen: Krokotiili hiihtää kevääseen


Hirvonen, Hannu: Krokotiili hiihtää kevääseen
Kuvitus: Pia Sakki
Tammi 2014

Pikku krokotiili on masentunut talven kylmyydestä, pimeydestä ja värittömyydestä. Talvella ei voi tehdä mitään. Kun aurinko aamulla nousee, krokotiili lähtee hiihtämään sen perään. Minä hiihdän kevääseen! Se huutaa muille Murisevan metsän asukkaille. Reissullaan krokotiili hetkeksi masentuu, sillä aurinkoa ei saanutkaan kiinni... Mutta sitten hän huomaakin mitä kaikkea talvellakin voi tehdä! Saa juoda kuumaa kaakaota ja laskea pyllymäkeä, sehän ihan yhtä hauskaa kuin kaikki kesäjututkin.

Tämä on piristävä kuvakirja luettavaksi talven pimeisiin päiviin, vaikka pimein aika on jo onneksi takana päin. Kyllä se kesäkin sieltä taas tulee, mutta nyt on vielä hyvä hetki tehdä kaikkia talvijuttuja. :) Kirjassa on aivan ihana kuvitus ja teksti on mukavan helppolukuista.

Mitä muuta on tapahtunut Murisevassa metsässä? Lue myös...

Murisevassa metsässä
Tärisevä traktori
Harvapäinen hirvi
Rakastunut krokotiili
Virtahepojen laulujuhlat


perjantai 20. tammikuuta 2017

Saima Harmaja: Sateen jälkeen


Harmaja, Saima: Sateen jälkeen
Ntamo, näköispainos, 2012. 120 s.
Alkup. julkaisu WSOY 1935 

Kukka ja perhonen

Oi tuskaa kukkasen hennon,
joka kylmään multaan jää,
kun hurmassa häilyvän lennon
pois perhonen häviää.

Sen juuret syvällä maassa,
terälehdet kannata ei.
Mut hetkessä autuaassa
sen sielun perhonen vei.

Sini-ilmoja siivet halaa!
Luo kukkasen loisteessaan
ne ehkä hetkeksi palaa
tai ehkä ei milloinkaan.


Tämä Harmajan runokirja on sävyltään hieman erilainen, kuin aiemmin lukemani Hunnutettu ja Kaukainen maa. Jonkinlaista elämisen tuskaa näistäkin runoista kuvastuu, mutta kuolema ei ole ihan samalla tavalla läsnä. Näissä Saiman runoissa on paljon luontoa mukana: sadetta, perhosia, kukkia, ukkosta ja auringonpaistetta.

Runot on jaoteltu eri osioihin ja neljännessä osiossa on selkeästi Välimerellisiä vaikutteita, Italian vuoristoja ja viiniköynnöksiä. Kokoelmassa on mukana on myös yksi sadunomainen runo Keijukaissatu, joka toi mieleen laulun Päivänsäde ja menninkäinen. Mieleeni jäi erityisesti myös Aleksis Kivelle osoitettu koskettava runo Aleksis Kiven haudalla.

Osallistun tällä Reader, why did I marry him -blogin runohaasteeseen.


keskiviikko 18. tammikuuta 2017

George R. R. Martin: Jäälohikäärme


Martin, George R. R. : Jäälohikäärme
Kuvittanut Luis Royo
Kirjava, 2016. 118 s.
"Adara piti kaikkein eniten talvesta, sillä jäälohikäärme saapui maailman kylmetessä. Hän ei milloinkaan saanut varmuutta siitä, toiko kylmyys jäälohikäärmeen vai jäälohikäärme kylmyyden."

Jäälohikäärme kertoo Adarasta, pienestä tytöstä, johon kylmyys jätti jälkensä jo syntymässä. Vain Adara voi pitää käsissään jääliskoja sulattamatta niitä. Vain Adara voi hypätä jäälohikäärmeen selkään jäätymättä kuoliaaksi. Jäälohikäärmeestä tulee yksinäisen tytön ystävä. Mutta pienen maalaiskylän ylle vyöryvä sota uhkaa tuhota kaiken.



Tämä tarina on kirjoitettu alun perin vuonna 1980, eli ennen Tulen ja jään laulu -kirjasarjaa. Kirja on nuorille suunnattu, mutta tuttuun George R. R. Martinin tapaan sisältää myös sotaa ja kuolemaa. Jäälohikäärme on melko ohkanen kirja, joten tosi nopeasti luin tämän läpi. Etenkin, kun tämä sisälsi myös paljon kuvitusta. Tykkäsin Luis Royon piirroksista, ne loivat mukavan tunnelman tarinaan, ja jäin katselemaan kuvia pidemmäksikin aikaa.

Vaikka tämä synkähkö ja satumainen tarina on tähdätty enemmänkin nuorille, luulen että aikuiset voisivat tykätä tästä myös. Minulle tämä oli mukava pieni välipala kaikkien tiiliskivikirjojen rinnalle, joita nyt olen lukemassa.


maanantai 16. tammikuuta 2017

Milja Kaunisto: Luxus


Kaunisto, Milja: Luxus
Purppuragiljotiini-kirjasarja
Gummerus, 2016. 550 s.
"Pariisi oli vanhan kuningaskunnan peili. Se oli viemäri, johon ahne antoi ylen voidakseen ahmia lisää. Se oli häkki, jossa nälkäinen nääntyi epätoivoon edessään olkileipä, johon porvarillakaan ei ollut varaa. Siellä kurja maksoi kirkolle jumalatonta veroa saadakseen jumalallisen armon ja ylväin aristokraatti painui kumaraan hiuslaitteensa painon alla."

Hoksasin tämän kirjan vasta, kun selasin kevään uutuuksia ja siellä mielenkiintoni herätti Kauniston Corpus, Luxus-kirjan jatko-osa. Näinpä kävin siis kirjastosta lainaamassa tämänkin. Ja onneksi lainasin! Tässä kirjassa oli kaikkea, mitä tykkään lukea: historiaa, paljon toimintaa ja tapahtumia, monimutkaisia ihmissuhteita ja henkilöhahmoja. Luxus on Purppuragiljotiini-sarjan avausosa.

Kirjassa eletään Ranskan vallankumouksen aikaa. Työväen ja köyhempien luokkien viha aatelistoa ja kuningasta kohtaan kasvaa koko ajan suuremmaksi. Aatelistoa häädetään kodeistaan ja heitä tapetaan silmittömästi. Kuningasta vaaditaan luopumaan vallastaan. Kansa haluaa äänensä kuuluville, he haluavat Ranskasta demokraattisen tasavallan. Kirjan keskiössä ovat kolme henkilöä: kodistaan häädetty ja kaiken omaisuutensa menettänyt aatelisnainen Marie. Pyövelin apulainen Isidore, joka kannustaa Ranskan siirtymistä tasavallaksi. Sekä markiisi de Sade, joka kirjoittelee rivoja tekstejä lehtiin ja oveluutensa avulla keplottelee jakobiinien keskellä. Pariisissa heidän tiensä kohtaavat ja vievät paikkaan nimeltä Maison de Luxe.

Vakuutuin Kauniston luomasta maailmasta Ranskan vallankumouksen keskellä. Uppouduin totaalisesti lukemaan kirjaa, ja tuntui kuin olisin itse ollut paikalla. Kulkemassa likaisilla kaduilla, väistelemässä vihaisia ihmisiä. Pelkäämässä Marien puolesta ja toivomassa, että Isidore avartaisi näkemyksiään hieman. Ja ihmettelemässä mitä markiisi de Saden mielenpohjukoissa oikein liikkuu. Pariisin kadut, pyövelin majapaikka, saastaiset ja yleelliset ilotalot tulivat tutuiksi.

Kukaan henkilöhahmo tässä kirjassa ei ole täydellinen, mutta mielenkiintoinen kyllä. Marie haluaa takaisin luksuksen keskelle, missä on koko elämänsä viettänyt. Hän ei ymmärrä miksi kansa haluaa kuninkaan pois vallasta, ja uskoo kuninkaan ja aateliston vielä nousevan. Elämän nykytila on hänelle kestämätön, mutta hän yrittää selviytyä parhaansa mukaan. Pyövelin apulainen Isidore taas on kyllästynyt aateliston ökyrikkauteen ja kannustaa vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa kaikille. Paitsi naisille, tietysti. Miksi naisilla pitäisi olla äänioikeus, sehän on ihan naurettava ajatus. Markiisi de Sade taas on niin omituinen ja ovela hahmo, että en tiedä miten häntä kuvailisin. Hahmo pohjautuu oikeaan henkilöön, joka eli vallankumouksen aikana. Paljon kertoo se, että markiisi de Saden nimestä on juonnettu sana sadismi.

Tunnelma kirjassa on pelonsekainen, kaoottinen, verinen... Ihmiset ovat hyvin julmia vallankumouksen sokaisemina. Mutta myös rakkautta ja ystävyyttä voi syntyä noiden olojen keskellä. Kaunisto on selvästi tehnyt paljon taustatyötä tämän kirjan eteen, mikä näkyi etenkin historiallisissa yksityiskohdissa ja tuolloin eläneissä henkilöissä. Historiallinen konteksti oli kirjassa hyvin mielenkiintoinen. Tiesinhän minä, miten Ranskan vallankumouksessa tulee lopulta käymään, mikä oli Marie Antoinetten ja kuninkaan kohtalo. Mutta nämä ihmiset eivät vielä tiedä.

Tämä on yksi parhaista kirjoista, mitä olen vähään aikaan lukenut, enkä halunnut tämän loppuvan... Täytyy katsastaa Kauniston Olavi Maununpoika -trilogia, Corpusta odotellessa.


perjantai 13. tammikuuta 2017

Bitten (TV-sarja 2014-2016) #Paperiltaruutuun


Olen näköjään löytänyt Netflixin uudelleen ja uppoutunut totaalisesti pariin sarjaan... On Sherlock, The Fall, Being Human (UK versio, tietenkin). Sitten törmäsin tähän. Valitettavasti. Ajattelin, että tämä voisi olla sellainen sarja, joka täyttäisi True Bloodin jättämän aukon. Ei ehkä kuitenkaan.

Bitten perustuu Kelley Armstrongin The Otherworld -kirjasarjaan. Tarina lähtee liikkeelle siitä, kun omaa elämäänsä Torontossa elelevä Elena saa kutsun palata takaisin ihmissusilaumansa pariin Stonehaveniin. Elena lähti sieltä vuosi sitten, eikä ole katsonut takaisin. Nyt joku kuitenkin muuttaa sarjamurhaajia ihmissusiksi ja jättää ruumiita lauman maille. Elena on lauman paras jäljittäjä ja hänen apuaan kaivataan. Hän on myös ainoa naispuolinen ihmissusi maailmassa (josta tiedetään).

Sarjan idea kuulosti tarpeeksi mielenkiintoiselta, että halusin vilkaista mistä tässä on kyse. Yleensä kirjoihin perustuvat sarjat ovat olleet ihan mukiinmeneviä. Olihan tämäkin kieltämättä koukuttava ja katsoinkin ekan tuottarin kokonaan. Mutta. Lievän ärtymyksen vallassa. Sarjan hahmot olivat pliisuja ja juonenkäänteet liian ennalta-arvattavia. Mutta jatkoin katsomista, koska oli tässä välillä ihan hyviäkin hetkiä. Lisäksi halusin tietää miksi Elena lähti Torontoon ja mikä oli niin kamalaa Stonehavenissa.

Jotkin kohdat jäivät ärsyttämään erityisesti. Kuten se miten Elena alkaa rikkomaan ikkunaa ja käärii paidan nyrkkinsä ympärille... Ja sitten rikkoo lasin paljaalla kyynärpäällä. :') Jotenkin oli myös omituista miten sarjan alussa Elena muuttui ihmissudeksi keskellä kaupunkia, eikä kukaan reagoinut mitenkään (oli yö, mutta kuitenkin, siellä oli ihmisiä). Tuntui, että hahmoista tehtiin tarkoituksella tyhmiä, jotta saatiin juonenkäänteitä ja taistelukohtauksia luotua. Hahmot kävelevät koko ajan väijytyksiin ja ansoihin, vaikka he itsekin tietävät asian laidan. "Minun pahin vihollinen, joka haluaa tappaa minut, kutsui minut hylätylle varastolle. Tämän täytyy olla ansa. Taidanpa mennä sinne ilman mitään suunnitelmaa! Tai ehkä teenkin ihan paskan suunnitelman! Jompi kumpi" Ughhh!

Noh, pikkujuttuja. Eniten häiritsi tasapaksuisten hahmojen persoonattomuus ja hahmojen välinen kemiattomuus, ja tämän takia en jaksa katsoa sarjaa enempää. Kauniit naamat, sikspäkit, jatkuvasti ruudussa vilahtelevat takapuolet ja hulppeat taistelukohtaukset eivät kanna kovin pitkälle, kun itse tarina ja henkilöhahmot jäävät latteiksi. Tästä on kuitenkin tullut jo kolme kautta (mutta ilmeisesti ei tule enempää), eli joku on tästä tykännyt.

On ärsyttävää törmätä sarjoihin, jotka olisivat voineet olla hyviä. Tämä putoaa siihen kategoriaan. Ehkä kirjat ovat parempia?

Tämä sopii Karvakasan alta löytyi kirja -blogin Paperilta ruutuun -lukuhaasteeseen.


keskiviikko 11. tammikuuta 2017

*Ajattomia satuja ja tarinoita* -lukuhaaste, luetaan lasten- ja nuortenkirjallisuuden klassikoita!


(Kuvaa saa käyttää haasteeseen liittyvissä jutuissa)

Olen jo pidemmän aikaa halunnut tutustua paremmin tunnettuihin lasten- ja nuortenromaaneihin ja satuihin. Minulle sadut ovat tulleet tutuiksi lähinnä Disney-leffojen ja TV-sarjojen kautta, enkä juurikaan muista lukeneeni klassikkoteoksia Ronja Ryövärintytärtä lukuun ottamatta. Muistan lapsuudesta erityisesti telkkarissa pyörineet piirretyt Peukaloisen retket ja Muumit (tietysti). Ja sitten liudan Disneyn animaatioita aina Prinsessa Ruususesta Peter Paniin. Siispä keksinkin pistää tämmöisen haasteen pystyyn, jospa tälle tutustumisretkelle saisi matkakumppaneita mukaan. :)

Haasteen tavoitteena on tutustua lasten ja nuorten kaunokirjallisuuden klassikkoteoksiin. Tämä on ihan matalan kynnyksen haaste, elikkä osallistumiseen riittää yhden kirjan tai yhden sadun lukeminen. Tietenkin voi lukea niin monta kuin haluaa, ja mitä enempi sitä parempi. :D Toivoisin, että jokainen valikoisi ainakin yhden sellaisen, jota ei ole aikaisemmin lukenut.

Haaste alkaa tästä päivästä ja päättyy 30.6.2017. Julkaisen sitten postauksen, johon jokainen voi linkittää oman koostepostauksen luetuista kirjoista. Blogittomat voivat osallistua listaamalla 30.6. -päivän postauksen kommenttikenttään lukemansa kirjat. Somessa voi käyttää hashtagia #klassikkotarinat.

Toivottavasti tämä herättää keskustelua, tuo mieleen lapsuuden muistoja, avartaa kirjallisuuden maailmaa entistä enemmän, herättää kipinän lukea enemmän klassikoita... Ja kaikkea muuta. Tervetuloa osallistumaan! :)

Jäin miettimään, miten määritellään klassikko. Mieleeni tuli: aikaa kestänyt, monta lukukertaa kestävä, universaaleja teemoja sisältävä teos. Löysin myös Helmet.fi sivustolta hienon artikkelin, johon kannattaa tutustua: Mikä tekee klassikosta klassikon?

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden klassikkojen kirjo on laaja, aina ikivanhoista opettavaisista saduista seikkailukertomuksiin ja heppakirjoihin. Samalla kirjailijalla usein montakin klassikkoteosta, mutta tässä on muutama kirjavinkki näin alkajaisiksi:

Kotimaisia:

Aapeli: Koko kaupungin Vinski
Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut
Anni Polva: Tiina-kirjat
Anni Swan: Satuja
Elina Karjalainen: Uppo-Nalle
Jalmari Finne: Kiljusen herrasväki
Jorma Kurvinen: Susikoira Roi -kirjat
Kirsi Kunnas: Tiitiäisen satupuu
Marjatta Kurenniemi: Onneli ja Anneli -kirjat
Mauri Kunnas: Koiramäen lapset
Oiva Paloheimo: Tirlittan
Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti 
Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia
Zacharias Topelius: Koivu ja tähti

Ulkomaisia:

A.A. Milne: Nalle Puh
Antoine de Saint-Exupéry: Pikku prinssi
Astrid Lindgren: Veljeni, Leijonamieli
Beatrix Potter: Petteri Kaniini
Carlo Collodi: Pinokkion seikkailut
C. S. Lewis: Velho ja leijona
Edgar Rice Burroughs: Tarzan-kirjat
Enid Blyton: Viisikko-kirjat
F. H. Burnett: Salainen puutarha

Grimmin sadut: Lumikki
Gösta Knuttson: Pekka Töpöhäntä
H. C. Andersen: Ruma ankanpoikanen
J. M. Barrie: Peter Pan
Jules Verne: Maailman ympäri 80 päivässä
Kenneth Grahame: Kaislikossa suhisee
Laura Ingalls Wilder: Pieni talo preerialla
Lewis Carroll: Liisa ihmemaassa
L. Frank Baum: Ihmemaa Oz

Mark Twain: Huckleberry Finnin seikkailut
Michael Ende: Tarina vailla loppua
P. L. Travers: Maija Poppanen
Richard Adams: Ruohometsän kansa
Roald Dahl: Jali ja suklaatehdas
Robert Louis Stevenson: Aarresaari
Rudyard Kipling: Viidakkokirja
Selma Lagerlöf: Peukaloisen retket villihanhien seurassa
Tuhannen ja yhden yön tarinat: Aladinin taikalamppu


tiistai 10. tammikuuta 2017

Kartalta kadonneet - 1800- ja 1900-luvun unohdetut maat


Berge, Bjørn: Kartalta kadonneet -
1800- ja 1900-luvun unohdetut maat
Art House, 2016. 236 s.


Tässäpä onkin kiinnostava tietokirja, joka tarjoaa hieman erilaisen näkökulman historiaan. Kirja on saanut alkunsa kirjailijan omasta postimerkkikokoelmasta, joka esittelee maita, jotka ovat tätä nykyä jo kadonneet kartalta. Tässä hän esittelee niistä viisikymmentä. Berge kertoo pohjaavansa tietonsa postimerkkeihin, silminnäkijöiden kertomuksiin ja historiallisiin tulkintoihin, mutta kehottaa lukijaa suhtautumaan kaikkeen kriittisesti. Voiko mikään tieto olla varmaa?

Pidin paljon siitä, miten tämä kirja on rakennettu. Jokaisesta maasta on erikseen oma kappaleensa, joka on sopivan lyhyesti kirjoitettu, noin neljän sivun mittainen. Maan kohdalla on karttakuva, jossa tummennettuna näkyy alue, josta puhutaan. Maista kerrotaan muun muassa miten ne ovat saaneet alkunsa, millainen kulttuuri ja elinkeinoelämä siellä vallitsi ja miten ne tulivat loppuunsa. Jokaisen maan kohdalla kirjailija esittelee myös kirjallisuutta, musiikkia tai jopa reseptejä siihen liittyen.

Kappaleiden nimet ovat kekseliäitä ja herättivät minussa heti uteliaisuuden kadonnutta maata kohtaan. Esimerkiksi tällaisia kappaleita kirjasta löytyy: Alwar: Hulluja prinssejä ja makeita jälkiruokia, Danzigin vapaakaupunki: Hitlerin kakkukekkerit sekä Inini: Kuolemansyntejä sankassa sademetsässä.




Suomalaisia voisi erityisesti kiinnostaa kappale Itä-Karjala - Kansallisromantiikkaa ja metsäpaatosta. Itä-Karjalan kohtalo on jäänyt minultakin pimentoon, vaikka historiaa tykkäänkin lukea. Siksi oli erityisen mielenkiintoista tutustua tähän kappaleeseen. Näissä maisemissa Lönnrot kävi keräilemässä runoja suomalaisten kansalliseepokseen, joten kulttuurisesti alue on ollut merkittävä Suomelle.

Kadonneiden maiden synnystä ja kuolemasta on mielenkiintoista, mutta samalla surullista lukea. Niin monen kohtalo on ollut joutua sodan jalkoihin ja suurvaltojen pelinappulaksi.


maanantai 9. tammikuuta 2017

Ismail Kadare: Kolme surulaulua Kosovolle


Kadare, Ismail: Kolme surulaulua Kosovolle
Faros, 2009. 88 s.
Alkup. julkaisu vuodelta 1998

"Mutta enemmän kuin itse armeijaa ihmiset pelkäsivät jotain muuta: nimityksiä Balkan ja balkanilainen. Turkkilaiset kastoivat niemimaan ja paikalliset asukkaat tällä nimellä jo ennen kuin olivat kunnolla astuneet sinne, ja nimi tarttui kiinni kuin uudet suomut vanhan matelijan ruumiiseen. Paikallisista tuntui pahalta. He kieriskelivät unessa ikään kuin ravistaakseen pois tuon nimen, mutta se tekikin päinvastoin, tunkeutui sisään väkevämmin kuin muuttuakseen yhdeksi heidän ihonsa alla. Nyt he oivalsivat, etteivät he hajaantuneina olleet yrittäneetkään antaa niemimaalle yhtä nimeä."

Tämän Ismail Kadaren kaihoisan ja surumielisen pienoisromaanin keskiössä on vuonna 1389 käyty taistelu osmaniarmeijan ja balkanilaisten joukkojen välillä. Kertomus koostuu kolmesta luvusta, joissa jokaisessa näkökulma vaihtuu, mutta tarinat liittyvät tiiviisti toisiinsa.

Ikivanha sota

Huhupuheet alkavat kiertää ihmisten keskuudessa. Kerrotaan, että kaksi prinssiä, veljeksiä, olisivat riidoissa keskenään. Huhutaan tulevasta sodasta. Turkkilaisten armeijasta. Sakean sumun keskellä käydään veriset taistelut ja sulttaani Murad kaatuu, mutta osmanit voittavat. Kuninkaan veri haudataan Mustarastaiden kentälle, Kosovoon.

Ylhäinen rouva

Tarinan näkökulma vaihtuu Rapsodeihin, sotalaulajiin. Balkanilaiset lähtevät pakoretkelle, etsien oikeaa suuntaa ja paikkaansa maailmassa. Sotalaulajista serbit ja albaanit eivät osaa haudata vanhoja kaunojaan, vaikka he ovat nyt liittolaisia. He haluavat laulaa sotalaulujaan, vaikka ihmiset eivät ymmärrä niitä, eivätkä halua niitä kuulla.

Kuninkaallinen rukous

Kosovon maahan haudattu kuningas Murad seuraa yksinäisenä ja avuttomana uusien sotien ja taisteluiden syntyjä ja loppuja. Välillä tulee hiljaista kymmeniksi vuosiksi, kunnes hän taas kuulee uutisten rippeitä maailman tapahtumista.

Kolme surulaulua Kosovolle on hyvin runollinen teos, joka jättää paljon tulkinnan varaa. Minulle tämä kertoi ihmisten kyvyttömyydestä solmia rauhaa keskenään: on serbit ja albaanit, kristityt ja muslimit.... Eri uskontojen ja kansalaisuuksien eripurat ovat vahvasti aiheina tässä kirjassa. Rivien välistä huokuu kirjailijan tuntema surullisuus siitä, että aina alkaa uusi sota. Vanhat kaunat tuntuvat nousevan esiin uudestaan ja uudestaan. Tuleeko kierteelle koskaan loppua?


perjantai 6. tammikuuta 2017

Andrzej Sapkowski: Kohtalon miekka (Noituri #2)


Sapkowski, Andrzej: Kohtalon miekka
The Witcher - Noituri
WSOY, 2011. 404 s.
Alkup. julkaisu 1993

Kohtalon miekassa hypätään taas noituri Geralt Rivialaisen matkaan monenmoisiin seikkaluihin. Geralt yrittää hankkia elantonsa tappaen ihmisiä uhkaavia olentoja. Vastaan osuu kultainen lohikäärme, joka houkuttelee luokseen joukkioittain metsästäjiä. Ihmisen psyyken kopioiva miimikko, joka saa aikaan häslinkiä pienessä kylässä. Merellä jokin merihirviö tappaa helmenkalastajia...  Mutta uhkaavatko olennot ihmisiä vai ihmiset olentoja? Miksi Geralt tuntee enemmän yhtenäisyyttä metsästämiensä olentojen kuin ihmisten kanssa.

Tämäkin kirja, kuten myös ensimmäinen osa Viimeinen toivomus, koostuu toisistaan erillään olevista, mutta kuitenkin omalla tavallaan yhtenäisistä tarinoista. Edellisen luvun lopussa Geralt on juuri saattanut selvittää ihmisten ja olentojen välisen ongelman, ja yhtäkkiä seuraavassa voidaan olla jo taistelun tuoksinnassa täysin eri asian puolesta. Geralt on jo matkustanut eri kylään ja saanut eri tehtävän. Mielestäni tällainen tyyli toimii hyvin näissä kirjoissa, sillä lukijalle kyllä selviää mitä on tapahtumassa.

Geralt on mukavan virkistävällä tavalla omalaatuinen "sankari". Hänen on tarkoitus olla sydämetön ja tunteeton, kuten kaikkien noiturien, mutta jokin on ehkä mennyt pieleen, sillä Geralt kykenee tuntemaan tunteita. Ihmiset ovat niitä, jotka kohtelevat noituria usein hyvin kylmästi ja tunteettomasti. Milloin joku ei maksa palkkaa, ja kiristää nälkäiseltä noiturilta lisää palveluksia ja milloin joku on sitä mieltä, ettei noitureita saisi edes olla olemassa. Noituri tuntee, ettei kuulu mihinkään.

Kirjan hahmot ovat hauskoja, traagisia, melankolisia... Geraltin metsästä löytämä räkänokkainen pikkutyttö Ciri ja luuttuaan soitteleva Valvatti ovat mukavan rempseitä lisäyksiä melko surumielisen Geraltin matkakumppaneiksi.

Kaiken kaikkiaan kirja sisältää taistelukohtauksia ja seikkailuja, melankoliaa ja huumoria, liudan mitä erilaisempia olentoja aina haltijoista merenneitoihin, rakkauskuvioita ja mahtavia henkilökuvauksia. Sapkowski on luonut monipuolisen fantasiamaailman, johon mielellään uppoutuu pidemmäksikin hetkeksi.


keskiviikko 4. tammikuuta 2017

J. R. Ward: Verisuudelma (Mustan tikarin perintö #1)


Ward, J. R. : Verisuudelma
Mustan tikarin perintö
Viisas Elämä, 2016. 400 s.
Olen lukenut kaikki Mustan tikarin veljeskunta -sarjan kirjat viimeisintä lukuun ottamatta. Ensimmäiset seitsemän kirjaa ovat mielestäni oikein viihdyttäviä, synkkiä ja koukuttavia kirjoja vampyyreineen, lessereineen ja rakkauskuvioineen. Sitten menetin hiljalleen mielenkiintoni näihin. 8-10 olivat vielä mukiinmeneviä, mutta loput kirjat olen lukenut vain, koska olen jo satsannut tähän kirjasarjaan, ja eihän tätä voi keskenkään jättää... Ehkä etäisesti olin myös kiinnostunut joidenkin hahmojen kohtalosta. Ajattelin silti antaa mahdollisuuden Verisuudelmalle, sillä se kuulosti takakannen perusteella hyvältä ja vähemmän saman kuvion toistamiselta.

Tässä kirjassa jatketaan Mustan tikarin veljeskuntalaisten tarinaa, mutta hieman eri näkökulmasta. Veljeskunta on perustanut koulutusohjelman luodakseen enemmän sotilaita, pystyäkseen jatkamaan sotaa lessereitä vastaan. Tarinan keskiössä ovat koulutukseen osallistuvat vampyyrit Craeg ja Paradise. Samaan aikaan Butch ja Marissa ryhtyvät selvittämään, kuka on syyllinen erään vampyyrinaisen murhaan. Kirjassa tavataan siis aiemmista kirjoista tuttuja hahmoja, liikutaan samassa ympäristössä, mutta pääsemme myös tutustumaan liutaan uusia sotilaskokelaita.

Verisuudelma toi mukavan tuoreen säväyksen tuttuun tarinaan. Kirjassa oli kaikkea mitä Wardilta voi odottaa: erotiikkaa, väkivaltaa, murhia, draamaa, paljon henkilöhahmoja... Lisää sävyä toi myös murhamysteeri. Minusta tämä on oivaa aivot narikkaan -kirjallisuutta ja luinkin tämän nopeasti läpi. Pidän edelleen kirjojen synkästä maailmasta, Ward on luonut uudenlaisen vampyyrimaailman sanastoineen kaikkineen. On lessereitä, shellaneita, hellreneitä, Kirjurineitsyt ynnä muita. Vampyyreilla on paljon erityisominaisuuksia, taitoja ja tapoja, jotka heidän toimintaansa vahvasti ohjaavat. Ihmiset ovat heistä autuaan tietämättömiä. Myös New Yorkin alamaailma sivukujineen ja baareineen tuo oman mausteensa tarinaan. 

Jos tykkäät paranormaalista romantiikasta Fifty shades of Grey vivahteella, vampyyreista, jännityksestä, koukeroisista juonikuvioista ja draamasta, nämä kirjat saattaisivat hyvinkin sopia sinulle.

Mustan tikarin veljeskunta on sellainen kirjasarja, jonka toivoisin päätyvän TV-sarjaksi True Bloodin tapaan. Mielessä on hauska suunnitella, kuka olisi sopiva kenenkin rooliin... :D

Mustan tikarin veljeskunta:

Pimeyden rakastaja
Ikuinen rakastaja
Herätetty rakastaja
Paljastettu rakastaja
Sitomaton rakastaja
Varjeltu rakastaja
Koston rakastaja
Minun rakastajani
Vapautettu rakastaja
Uudestisyntynyt rakastaja
Rakastaja - vihdoinkin
Kuningas
Varjot
Peto


Mustan tikarin perintö:

Verisuudelma


maanantai 2. tammikuuta 2017

Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut (minisarja 2015) #Paperiltaruutuun


Eikä yksikään pelastunut
BBC minisarja 2015

Joulun aikaan telkusta tuli Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut nimiseen kirjaan pohjautuva neliosainen minisarja. Melkoinen tähtikaarti tähän oli saatu mukaan: Oli Poldarkin Aidan Turneria, Black Sailsin Toby Stevensiä ja Game of Thronesista tuttu kultainen isäpappa Charles Dance ynnä muita. Koukutuin tähän heti ekasta jaksosta lähtien ja koetin arvailla loppuratkaisua viimeiseen asti.




Hyytävä mysteeri alkaa siitä, kun kymmenen toisilleen tuntematonta vierasta saavat kutsun saarella sijaitsevalle yksinäiselle kartanolle. Juhlien isäntää ei vain näy mailla eikä halmeilla, ja hyvin pian vieraille selviää, että he kaikki ovat vaarassa. Eikä saarelta ole pääsyä pois. Jokaista heistä syytetään kamalasta rikoksesta ja yksi kerrallaan heitä alkaa kuolla oudolla tavalla. Mutta kuka on murhaaja? Ja kuka heidät kutsui saarelle?

Minisarja on mielestäni laadukkaasti toteutettu. Mukaan on valittu hyviä näyttelijöitä, historialliset elementit aina puvustuksesta ja kartanon sisustuksesta loivat hienon tapahtumaympäristön ja tunnelman mysteerille. Sarjassa eletään vuotta 1939. Jokaisen henkilön taustatarinaa ja heidän tekemää rikosta otettiin vähä vähältä jaksoissa esille. Henkilöt kertovat usein hyvin eri tarinaa tapahtuneesta muille kartanon vieraille, kuin mitä katsoja saa nähdä heidän muistoistaan. Se oli myös mielestäni hienosti toteutettu.

Sarjassa oli todellakin hyytävä tunnelma, enkä minä ainakaan osannut loppuratkaisua aavistaa.. Välillä sai kirota, kun joku lähti yksin jonnekin taapertamaan. "Älä hullu mene sinne! Nyt se kuitenkin kuolee... " Kukaan ei tiedä, kuka murhaaja on, ja vieraat alkavat epäillä toinen toisiaan, ajautuen hulluuden partaalle.

Kaikille murhamysteerejä ja Christietä rakastaville suosittelen tätä sarjaa, tämä oli oikein hyvä, koukuttava ja sopivan lyhyt minisarja.

Tämä sopi myös mainiosti meneillään olevaan paperilta ruutuun -lukuhaasteeseen.


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...