maanantai 3. huhtikuuta 2017

Fernando Pessoa: Minä, aina vieras


Pessoa, Fernando: Minä, aina vieras
Poesia, 2016. 153 s.
Suomentaneet Janne Löppönen & Harry Salmenniemi


Missä kuolleet nukkuvat? 
Nukkuuko joku tässä atomeja myöten valheellisessa universumissa?

 Minä, aina vieras on valikoima Portugalilaisen Fernando Pessoan (1888-1935) omalla nimellään kirjoittamia runoja, joista osa julkaistaan tässä ensimmäistä kertaa suomeksi. Kirjailija tuli aikoinaan tunnetuksi luomistaan heteronyymeistä, erillisistä kirjoittajapersoonista. Aikaisemmin häneltä on suomennettu kaksi heteronyymeihin keskittyvää runokokoelmaa: Hetkien vaellus ja En minä aina ole sama.

Tämä on minulle ensikosketus Pessoan kirjallisuuteen, näin runokirjan kirjastossa ja sen nimi herätti kiinnostukseni. Tykkäsin siitä, että runot on esitetty aina sekä portugaliksi että suomeksi. En ole koskaan ollut kovin hyvä analysoimaan runoja, mutta nämä kiehtoivat minua siinä määrin, että halusin yrittää ymmärtää. Joitakin ajatuksia minussa heräsikin, mutta nämähän ovat vain minun tulkintojani.

Sieluni etsii minua
mutta minä piileksin.
Kunpa se ei ikinä
löytäisi minua.

Pessoan runot tuntuvat hyvin henkilökohtaisilta, tuli sellainen olo kuin lukisi päiväkirjaa. Hän pohtii minuutta ja olemassaolon tarkoitusta. Hän kysyy, kuka minä olen? Ja mitä väliä sillä on? Runoista tihkuu läpi yksinäisen suden ajatukset, sellaisen, joka oli myös vieras itselleen aina välillä. 

Uskonnollisuus on myös toistuva elementti runoissa. Kohtalo on kaiken jo määrännyt ja mitä tapahtuu, se tapahtuu. Mutta samalla niistä huokuu maailmankaikkeuden suuruus ja olemassaolon tarkoituksettomuus. Runoissa elämän merkityksettömyys tuntuu olevan sekä lohdun tuoja että ahdistuksen aiheuttaja. Minä olen ajatellut, että uskonto suo ihmiselle pakopaikan tuosta elämän tarkoituksettomuuden tunteesta, mutta ehkä se voi myös tuoda tilalle toisen. Tunteen siitä, että ei itse vaikuta oman elämänsä kulkuun.

Minulla ei ole ketään ketä rakastaisin,
ei elämää jonka haluaisin eikä kuolemaa joka sen ryöstäisi.
Kaikki, niin kuin tuuli joka taittaa ruohon
vain jättääkseen sen entiselleen, menee lävitseni.

Hän pohtii rakkautta, rakkaudettomuutta, iloa ja surua, mitä väliä millään on? Toisissa runoissa hän parodisoi runoilijoiden "tunteellisuutta", joka ei aina ole aitoa. Jotkin hänen runonsa saivat minut nostelemaan kulmiani hieman, ja miettimään, millainen mies tämä Fernando oikein oli eläessään.

Ja eläköön sielu irrallaan,
aineettomana, muistamatta
karkeaa, naismaista elämää
ja mitätöntä kuolemaa!

Sain vähän sellaisia vivahteita kuin Pessoa olisi kärsinyt masennuksesta. Runoista huokuu (ainakin minulle) toivottomuus ja kyynisyys. Elämä on sama kuluttaa ryyppäämällä, kun kuolema korjaa kuitenkin. Mitä väliä kuoleeko 30 vai 100-vuotiaana, kun kuitenkin kuolee?

Näiden runojen perusteella hän myös nautti yksinäisyydestä ja eli unelmoiden. Rakenteli mielessään valtakuntia, pelkoja ja toiveita, jotka olivat hänelle yhtä todellisia kuin elämä mielikuvituksen ulkopuolella. Ymmärrän tietenkin, että runous on myös taidetta, eikä niistä välttämättä voi vetää niin suoria johtopäätöksiä kirjoittajan omaan elämään. Mutta minua ei yllättänyt tieto, että Pessoa lopulta kuoli alkoholismiin.

Tämä oli hyvin mielenkiintoinen lukukokemus, sukellus yhden miehen mielensyövereihin. Runot ovat hyvin voimakkaita. Ja kukapa ei näitä elämän suuria kysymyksiä aina silloin tällöin pohtisi.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...