torstai 21. syyskuuta 2017

The Defenders (tv-sarja 2017)

 


Olen tykännyt Netflixin Marvel-sarjoista todella paljon, etenkin Jessica Jonesista! 💜 Niinpä kun kuulin, että ollaan tekemässä sarjaa, jossa tulee olemaan Daredevil, Jessica Jones, Luke Cage ja Rautanyrkki kaikki samassa supussa, totta kai se täytyi katsoa! Tämä oli minulle yksi syksyn odotetuimmista uutuuksista, Outlanderin kolmannen kauden ja Game of Thronesin rinnalla. Ja kaikki kahdeksan jaksoa tulikin katsottua parissa päivässä.

Sarjassa yllä mainitut supersankarit ovat kaikki saman oudon rikosjutun jäljillä, ja näin ollen he eittämättä törmäävät toisiinsa jossain vaiheessa. He joutuvat (varsin vastentahtoisesti) yhdistämään voimansa taistellakseen rikollisuutta vastaan ja pelastaakseen New York Cityn tuholta.

Ainoa aikaisemmista sarjoista jota en ole katsonut on Rautanyrkki, joten Colleenin ja Dannyn taustatarina oli minulta pimennossa. Se ei haitannut sarjan seuraamista, mutta kiinnostuin heistä sen verran, että kai se Rautanyrkkikin on katsottava. Oli myös mielenkiintoista seurata Luken ja Jessican jälleennäkemistä, kuten myös Daredevilin kohtaamista heidän kanssaan. Etenkin Daredevilin ja Jessica Jonesin kemiat sopivat hyvin yhteen.

Sarja tarjoili kaikkea mitä siltä saattoi odottaakin: tuttuja henkilöhahmoja, ninja- ja rikollisorganisaatiomeininkiä, mielenkiintoisia hahmojen kohtaamisia ja sopivasti huumoria. Pidin siitä miten saumattomalta näiden neljän hahmon kohtaamiset keskenään tuntuivat, ei tullut yhtään sellainen väkisin väännetty -fiilis. Sarja on toiminnantäyteinen, synkkä ja mustanpuhuva, tunnelmaltaan hyvinkin samanlainen kuin Daredevil tai Jessica Jones.

Jos tykkäsit näiden hahmojen omista sarjoista, niin suosittelen todella tsekkaamaan tämänkin! Tämä oli oikein viihdyttävä toiminta-supersankaripläjäys, jossa vieläpä Sigourney Weawer heiluu pääpahiksena.

maanantai 18. syyskuuta 2017

Dee Brown: Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen


Brown, Dee: Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen
Lännen valloitus intiaanien näkökulmasta
Otava, 2016. 495 s.
Alkup. englanninkielinen julkaisu 1970

"He antoivat meille monia lupauksia, enemmän kuin voin muistaa, mutta he pitivät vain yhden: he lupasivat ottaa meidän maamme ja he ottivat sen."
- Sioux-päällikkö Punainen Pilvi

Monesti kun lukee Yhdysvaltojen historiasta, tulee lukeneeksi uudisasukkaiden saapumisista, vapaussodasta, sisällissodasta, orjuudesta... jotain mainintoja saattaa olla intiaaneista, mutta siihen ei yleensä uppouduta liiaksi. Ja jos kerrotaankin enemmän, niin se harvoin on heidän omalla äänellään. Tiedän miten Yhdysvaltain intiaaneille kävi järkyttävän uudisasukkaiden virtauksen alla, mutta en oikeastaan sen enempää yksityiskohtia.

Tässä alkujaan 1970-luvulla julkaistussa kirjassa lännen valloitusta kuvataan nimenomaan intiaanien näkökulmasta. Kirjassa kerrotaan väkivaltaisista intiaanisodista, päättyen Wounded Kneen massamurhaan, ja siitä miten melkein kaikki intiaaniheimot hävitettiin kokonaan. Olisiko sopivampaa puhua kansanmurhasta? Tämä kirja on täynnä petettyjä lupauksia ja verilöylyjä. Ääneen pääsevät suuret päälliköt, kuten Istuva Härkä, Geronimo, Punainen Pilvi ja Hullu Hevonen, jotka olivat huolissaan heimojensa tulevaisuudesta, yrittivät puolustaa oikeuksiaan maahansa, kulttuuriinsa ja elintapaansa, solmia rauhaa ja lopulta käydä sotaa uudisasukkaiden kanssa.

"Ainoa hyvä intiaani on kuollut intiaani." - Kenraali Sheridanin sanoista hioutunut amerikkalainen aforismi

Tämä kirja tuntui niin hullulta. Miten pienestä monet verilöylyt saivat alkunsa, miten ahneita uudet tulokkaat olivat kullan ja rikkauksien perässä... Ihmishenget eivät merkinneet mitään, kunhan saa kaivaa kultaa jossain ja ilmaista maata itselle. Ja minua aina jaksaa ihmetyttää miten julmia ihmiset ovat voineet olla ja ovat edelleen toisilleen. Tässä kirjassa tosiaan kuvataan intiaaniheimojen ja kylien, myös naisien ja lapsien, kokemia verilöylyjä yksityiskohtaisesti ja se on julmaa luettavaa, en suosittele siis kovin herkille. Dee Brown perustaa kirjansa tiedot aitoihin arkistoista löytyneisiin dokumentteihin. Toki kirjoissa mainitaan myös ne uudisasukkaat ja kenraalit, jotka vastustivat intiaanien julmaa kohtelua, mutta heitä ei juurikaan ylemmillä tahoilla kuunneltu, valitettavasti.

Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen antaa tärkeän näkökulman Yhdysvaltojen historiaan. Yhdysvaltojen intiaaniheimot kohtasivat saman karun kohtalon kuin monet muutkin alkuperäiskansat Etelä- ja Keski-Amerikassa kokivat eurooppalaisten kynsissä. Inkat, Atsteekit, Mayat... HBO:lta ilmestyi tähän kirjaan perustuva, monta Emmy-palkintoa voittanut tv-elokuva vuonna 2007. Se olisi kyllä mielenkiintoista nähdä. Kirjan alakuloinen kansikuva heijastelee omalla tavallaan intiaanien kokemaa kohtaloa.

lauantai 16. syyskuuta 2017

Viimeaikaisia kirjaostoksia


Hyvä puoli säännöllisissä tuloissa (näin opiskelijaelämäköyhäilyn jälkeen...) on se että kirjakaupasta voi jopa ostaa jotain! Ihanaa. 💕 Tällä kertaa päätin hyödyntää kirjakaupan pokkaritarjousta ja ostin muutamat Outlander-pokkarit ja Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvan. Vähän häiritsee, kun nyt hyllystä löytyvissä Outlander-kirjoissa on muutamaa eri kansikuvasarjaa, yksi on kovakantinen ja loput pokkareita, mutta oh well. En voinut vastustaa tarjousta. Nämä kuvan pokkariversiot ovat minun mielestä niitä kauneimpia.

Kirpparilta mukaan tarttui Kristiina Lähteen Joku on nukkunut vuoteessani mahdottoman kauniin kansikuvansa ansiosta. Hararin kirja säväytti minua niin, että sekin täytyi saada omaan hyllyyn.

Kirjakaupassa oli kyllä vaikea tehdä valintoja, kun niin monia mielenkiintoisia uutuuksia olisi ollut tarjolla, ja pokkarihyllystä löytyi monen monta klassikkoa, jotka olisin halunnut hyllyäni koristamaan, mutta tällä kertaa nämä tarttuivat matkaan. Pitää mennä seuraavana palkkapäivänä uudestaan. 😄

***

Nämä kirjat siis löysivät tiensä hyllyyni:

Diana Gabaldon: Sudenkorento
Diana Gabaldon: Lumen ja tuhkan maa
Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva
Kristiina Lähde: Joku on nukkunut vuoteessani
Yuval Noah Harari: Sapiens - Ihmisen lyhyt historia

Sudenkorento ja Sapiens on tullut luettua aikaisemmin ja muut ovat uusia tuttavuuksia.

torstai 14. syyskuuta 2017

Diana Gabaldon: Tuliristi (Matkantekijä #5)


Gabaldon, Diana: Tuliristi
Gummerus, 2006. 1320 s.

Dodii, johan tämä urakka tuli päätökseen! Tämän elementtiharkon lukemisessa menikin melkein kolme kuukautta, aloitin Tuliristin nimittäin ensimmäisen kesämaratonin yhteydessä kesäkuussa. Vaikka kirjan lukemisessa vierähti tovi, tämä ei silti ollut huono lukukokemus millään tapaa. Gabaldon, tuo historiallisen romaanin kuningatar, onnistui jälleen kerran punomaan yhteen mielenkiintoisen aikamatkan 1700-luvulle, tällä kertaa Pohjois-Amerikkaan. Tuliristi on Matkantekijä-kirjasarjan viides osa.

Claire ja Jamie sekä Brianna ja Roger asuvat Fraserin harjulla, syrjäisessä paikassa Pohjois-Carolinassa. Sotaa he eivät pääse pakoon täälläkään: eletään 1770-lukua ja ilmassa alkaa puhaltaa Yhdysvaltain vapaussodan tuulet, ja Claire tietää hyvin kumpi puoli sen tulee voittamaan.

Romaani on vähän yli 1300 sivua pitkä, ja tarinaa siinä totisesti riittää. Clairen ja Jamien elämä ei ole helppoa 1700-luvulla, kun lääkkeitä ja parannuksia ei ole olemassa joka tautiin, haavat ja käärmeenpuremat voivat olla kohtalokkaita, ja kaikki täytyy valmistaa alusta alkaen itse. Gabaldon kuvaa mielestäni hienosti (kuten aina) kyseistä aikakautta; luontoa, ihmisiä ja ylipäätään elämistä tuolloin.

Tarinassa on paljon vanhoja tuttuja hahmoja, mutta myös talo täynnä uusia tuttavuuksia. Lapsia juoksee pitkin poikin, häitä ja ristiäisiä vietetään, Fraserin harjulta matkustetaan milloin mihinkin. Tapahtumaa tässä kirjassa kyllä riittää, mutta ennen kaikkea tämä tuntuu johdannolta seuraavaan osaan, jossa sota on varmastikin jo suuremmassa roolissa (luulisin). Vaikka kirja tuntuu rönsyilevän sinne tänne, niin lopulta muutamat langanpäät solmitaan yhteen ja kiinnostavia avoimia kysymyksiä jää jatko-osaa varten.

Kaiken kaikkiaan tämä ei noussut minun lemppariksi Matkantekijä-sarjasta, muihin osiin verrattuna tapahtumat eivät olleet yhtä dramaattisia ja mieleenpainuvia. Gabaldonin tekstiin on kuitenkin mukava uppoutua, ja on ihana aina päästä seuraamaan taas Clairen ja Jamien elämää.

Jos olet historiallisten romaanien ystävä, eikä romantiikkakaan haittaa sinua, niin tartu ihmeessä tähän kirjasarjaan! 💜

lauantai 9. syyskuuta 2017

Ihanat Bookstagram-tilit

Yöpöydän kirjat ja Ikuinen lukutoukka -blogit innostivat minuakin listaamaan lemppari kirjainstagram-tilejäni. Tosi monet ottaa kauniita ja luovia kirjakuvia, ja tässä on vain muutamia joita seuraan:























Ihania ja inspiroivia kirjatilejä löytyy Instagramista vaikka kuinka monta! 💕 📚
Näistä tulis hienoja sisustusjuttuja, tauluja yms. Vink vink, pientä bisnesideaa kaikille innokkaille kirjakuvaajille. 😜

torstai 7. syyskuuta 2017

Kirsi Kunnas: Tiitiäisen satupuu ja Hanhiemon iloinen lipas



Kunnas, Kirsi: Tiitiäisen satupuu
WSOY, 1956. 47 s.

Tämä Kirsi Kunnaksen klassikkoteos, ihastuttava ja leikkisä lastenlorukokoelma vuodelta 1956 sopii hienosti Ajattomia satuja ja tarinoita -lukuhaasteen toisen kierroksen aloittajaksi. Tämä oli mukavan lyhkäinen ja tunnelmallinen lukupala näin vapaapäivän aamuun.

Tiitiäisen satupuun hauskoissa loruissa seikkailee siilit, peikot, menninkäiset, lapsoset ja lemmikit, muurahaiset, papukaijat ja kaikenlaiset olennot. Maija Karman kuvitus tuo lorujen tapahtumat henkiin ja sopii kirjaan oikein kivasti. Pelkästään vaaleanpunaisen ja mustan värin käyttö vaikutti tosin erikoiselta ratkaisulta, olisin ehkä kaivannut sekaan paria muutakin väriä (kuten kansikuvassa on). Mutta tämä on ollut Karman taiteellinen näkemys, joten annettakoon se anteeksi...

Suurin osa loruista oli minulle tuntemattomia, mutta muutama kyllä nimeltä tuttuja: Metsähiisi, Aa aa lapsoseni, Tiitiäisen tuutulaulu, Herra pii poo sekä Ville ja Valle. En tiedä missä nämä ovat tulleet vastaan, tai olenko joskus ihan pienenä lukenut kirjaa, mutta lorut itsessään eivät ainakaan olleet jääneet mieleen.

Kunnas, Kirsi:
Hanhiemon iloinen lipas
WSOY,  1974. 120 s.
Luulin aluksi, että tämä oli mun ensikosketus Kirsi Kunnaksen kirjallisuuteen, kunnes tajusin, että meiltähän löytyi aikoinaan kotoa tämä Hanhiemon iloinen lipas -lorukirja, jota luin pienenä useinkin. Nyt vasta tajusin, että tämä oli Kunnaksen kirja... Noh, parempi myöhään kuin ei milloinkaan! Tämähän sopii myös mainiosti tähän lukuhaasteeseen. Kipaisin lähikirjastosta hakemassa kirjan ja nämähän ovat kans aivan ihania loruja. Värikkäät kuvat ovat myös painuneet hyvin mieleen.

Hanhiemon iloisessa lippaassa on pieniä loruja ja runoja, jotka perustuvat vanhojen englantilaisten lastenlorujen aiheisiin. Kirjan on iloisin värein kuvittanut Feodor Rojankovski.

Erityisesti loru Elli ja hämähäkki on jäänyt mieleeni:

Näetkös pikku Elliä:
                         hän syö kauravelliä
ja ihan yht'äkkiä
                     pelästyy hämähäkkiä,
jolla oli pelkästään
              ikävä olla yksinään
ja siksi tuli katsomaan
                        mitä söi Elli tuolillaan.


Ihania ovat molemmat lorukirjat. Näille loruille varmasti lapset nykyäänkin lämpenisivät, sen verran lapsenmielisiä ja leikkisiä kun ovat. 💕

Osallistun näillä kirjoilla Ajattomia satuja ja tarinoita 2 -lukuhaasteeseen.


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...