lauantai 27. toukokuuta 2017

Kirjoja, jotka haluaisin nähdä tv-sarjana

Netflixin selailu sai minut miettimään, mitä lukemiani kirjoja haluaisin nähdä tv-sarjana. Nykyään on niin monta laadukasta kirjoihin perustuvaa sarjaa pyörimässä: Game of Thrones, Outlander, Orange is the New Black, Netflixin Marvel-sarjakuvien adaptaatiot...

Olkoon se sitten minisarja tai monen tuotantokauden mittainen tv-sarja, tykkään katsoa kirjoihin perustuvia sarjoja enemmän kuin elokuvia. Elokuvista pitää aina jättää niin paljon pois... Tottahan sitä mielellään katsoo mihin tahansa hyvään kirjaan perustuvaa sarjaa, mutta nämä ovat sellaisia, joita lukiessa on jo tullut mietittyä "tästä tulis niiiin hyvä tv-sarja":

The Witcher - Noituri

Geralt Rivialainen kuvattuna pelissä (lähde: IMDb)
Suosittu fantasiakirjasarja, josta on myös supersuosittu tietokonepeli olemassa. Olen lukenut Noituri-sarjan kaksi ensimmäistä osaa ja juuri kirjastosta lainasin kolmannen luettavaksi. Melankolinen erinäisiä olentoja työkseen tappava noituri Geralt on yksiä mun suosikkihahmoja kirjallisuudessa. Ja Sapkowskin kirjoissa myös materiaalia riittää: mukavasti henkilöhahmoja, toimintaa, yhteiskuntakritiikkiä... Näissä hyviksiä ja pahiksia ei olekaan niin helppo erottaa toisistaan. Olisi jännä nähdä hänen luomansa fantasiamaailma ruudulla olentoineen kaikkineen. 💜

(Tämä teksti on pyörinyt luonnoksissa jo jonkin aikaa, ja nyt vasta sain tietää että Netflix tulee tekemään Noituri-kirjoista oman sarjan, jesss! Se on varmasti ihan loistava, Netflixin laadun tuntien. Mutta kuka tulee olemaan Geralt? Hmmm...)


Eve Dallas -kirjasarja (In Death -series)

Nora Robertsin salanimellä (J. D. Robb) kirjoittama futuristinen dekkarisarja, jossa Eve Dallas ratkoo rikoksia ja rakentaa suhdetta ökyrikkaan, lievästi hämäräperäisen Roarken kanssa. Molemmilla heistä on myös rikkinäinen menneisyys, joka paljastuu pala palalta kirjoissa.

Kirjat sijoittuvat 2100-luvun New Yorkiin. Olisi jännä nähdä miltä tämä maailma näyttäisi ruudusta katsottuna, kun kirjoissa se jää melkoisen taka-alalle kuitenkin. Varmasti tv-sarjassa futuristiset elementit nousisivat pikkuisen suurempaan rooliin, kun niitä olisi pakko katsella taustalla koko ajan. :D Näitä kirjoja on tullut jo pitkälle yli 40, mutta suomennettu on vain 8. Pöh. :(

Mustan tikarin veljeskunta


Tässäpä olisi loistava vaihtoehto täyttämään True Bloodin jättämää aukkoa. Omintakeinen ja vähemmän perinteinen vampyyrimaailma New Yorkin Caldwellissa veljeskuntalaisineen, lessereineen, nahkarotseineen ja bootseineen, rakkauskuvioineen ja hurjine juonenkäänteineen. Olisi jännä nähdä kenet valittaisiin näyttelemään ketäkin. Tämä olisi takuulla viihdyttävä sarja!


Grant County ja Will Trent -kirjasarjat

Karin Slaughterin mestariteokset kiinnostavine henkilöineen olisi mahtava nähdä myös ruudusta. Näiden kirjojen lukemisesta on vierähtänyt jo tovi, enkä ole muistanut tarttua uudempiin Slaughterin kirjoihin vähään aikaan. Muistan kuitenkin, että nämä oli koukuttavia, jännittäviä ja mielenkiintoisia jännäreitä, joita ei voinut laskea käsistään.

Parasta näissä oli henkilöhahmot ja heidän rosoinen taustansa, joka teki jokaisesta hahmosta omalla tavallaan mielenkiintoisen. Grant Countyn Sara Linton ja oman nimikkosarjansa Will Trent ovat molemmat hyviä hahmoja, ja varsinkin heidän teidensä risteytymistä oli mielenkiintoista seurata!

***

Tästä tulikin mieleen, että pitääpä ottaa uudelleen lukuun nämä Robbin ja Slaughterin kirjasarjat. Tykkään lukea näiden kaltaisia kirjoja, mutta jostain syystä en ole lukenut jännäreitä ollenkaan varmaan yli vuoteen, ehkä jopa kahteen. O.o Asiahan täytyy korjata. Paitsi luinhan minä melko vasta Agatha Christien Idän pikajunan ja Arthur Conan Doylen Baskervillen koiran, mutta noin muuten. Ne on vähän erityylisiä kuitenkin...


keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Elina Välimäki: Ei unohdu koskaan - Henkirikoksen jäljet


Välimäki, Elina: Ei unohdu koskaan - Henkirikoksen jäljet
PS-kustannus, 2017.  306 s. 

Törmäsin tähän uutuuteen selaillessani kirjaston tietokantaa ja kiinnostuin kirjasta heti. Kirja herätti huomioni myös siksi, että tämä liittyy vahvasti nyt jo valmiin opparini aiheeseen: tein opinnäytetyönäni surukirjallisuusluettelon Huoma - Henkirikoksen uhrien läheiset ry:lle. Hoksasinkin opparia väsätessäni, että henkirikoksista ei ole juurikaan kirjoitettu tämän kaltaisia teoksia. Sellaista, jossa kuuluu omaisen, läheisensä menettäneen ääni. Itsemurhista, onnettomuuksista ja sairauksista löytyy kirjallisuutta hyvin paljon, mutta ei henkirikoksista. Hienoa, että tällainen on siis nyt kirjoitettu!

Elina Välimäki on haastatellut läheisensä henkirikoksessa menettäneitä ja koonnut heidän tarinansa tähän kirjaan. Omaiset kertovat kuinka ovat jatkaneet elämäänsä menetyksen jälkeen ja millaisia haasteita ovat kohdanneet: kuinka traumaattista surua on käsitelty ja millaista apua he ovat tahoillaan saaneet tai hakeneet. Monesti heidän on täytynyt alkaa huolehtimaan heti käytännön asioista, kuten uhrin asunnon tyhjennyksestä ja hautajaisista, ja taustalla on häämöttänyt koko ajan pitkä ja kivulias oikeusprosessi, joka sekin tuo omat kulunsa. Surun keskellä tällaisia asioita ei välttämättä kykene hoitamaan, joten ystävien ja perheen apu on ollut monelle korvaamatonta.

Monet kirjan henkilöistä ovat löytäneet tukea Huomasta, joka tarjoaa vertaistukea nimensä mukaisesti läheisensä henkirikoksessa menettäneille. Mutta valitettavan usein kuolinviestin saavuttua kriisiavusta ei ole tullut tietoa ja sitä ei ole osattu heti lähteä hakemaan. Tositarinoita lukiessani huomasin kuinka eri tavoin tilanteet on hoidettu poliisin ja muiden viranomaisten taholta: toisilta ei ole herunut empatiaa ollenkaan, viesti käydään ikään kuin töksäyttämässä ovensuussa, kun taas toiset ovat ottaneet suruviestiä viedessään mukaansa kriisityöntekijän, joka on jäänyt omaisten tueksi.

Eräässä tarinassa huomioni kiinnitti kohta, jossa henkirikoksen uhrin äiti kertoo, ettei hänelle tarjottu juuri minkäänlaista kriisiapua, kun taas häntä jututtaneelle päivystäjälle sitä tarjottiin, koska kokemus oli niin traumaattinen hänelle. Ymmärrän sen, että monet eri tahot tarvitsevat kriisiapua, ja sijaistraumatisoituminen on hyvin mahdollista, mutta eikö se tärkein kuitenkin ole omainen, joka on sen suurimman surun ja trauman keskellä? Näitä tarinoita lukiessa tuntuu, että kriisiavun saaminen on sattumanvaraista ja riippuu paljon paikkakunnasta ja siitä muistaako kyseinen poliisi, tai muu suruviestintuoja siitä mainita. Omainen ei välttämättä ole hoksannut itse lähteä apua hakemaan, kun ei edes ole tiennyt mistä sellaista voisi saada. Tässä olisi siis paljon parannettavaa vielä.

Tämä on mielestäni tärkeä kirja monellakin tapaa. Kirjallisuus on muun muassa yksi tapa tarjota vertaistukea samassa tilanteessa oleville. Kirjan lainaamisessa kun ei välttämättä ole samanlaista kynnystä, kuin auttavaan numeroon soittamisessa tai muiden ihmisten tapaamisessa saattaa olla. Jos ei ole ollut sosiaalinen ja asioistaan muille puhuva ennen menetystä, voin kuvitella että sellaiseksi on vaikea muuttua yhtäkkiä. Mutta tarvetta vertaistuelle varmasti on. Hienoa siis, että löytyy ihmisiä, jotka pystyvät kertomaan kokemuksistaan näin avoimesti.

Uskon, että tämä olisi hyvä kirja luettavaksi myös sellaiselle, jonka läheinen on käymässä läpi surua: kirjasta voi löytää apua siihen, miten hänet kannattaa kohdata ja miten voi auttaa. Valitettavan usein tuntuu olevan niin, että ystävät kaikkoavat ympäriltä, kun surevaa ei osata kohdata. Vaihdetaan kadulla puolta tai piiloudutaan kaupassa hyllyjen taakse. Tai sanotaan, että etkös sinä ole jo surrut tarpeeksi. Tässä tarjotaan myös terävää kritiikkiä suorituskeskeistä yhteiskuntaa, oikeusprosessia, lyhyitä tuomioita ja korvauskäytäntöjä kohtaan. Sensaationhakuinen media ja anonyymit nettiin kirjoittelijat saavat hekin myös osansa kritiikistä.

Suurin osa kirjasta koostuu omaisten omakohtaisia kokemuksia, joissa kerrotaan rehellisesti raastavasta surusta ja siitä, miten suru on kunkin kohdalla ilmennyt. Mutta nousee tässä esiin myös toivonhiven: kaikesta voi selvitä. Kokemukset ovatkin ennen kaikkea selviytymistarinoita. Kirjan loppupuolella otetaan esiin myös alan ammattilaisten näkökulmia aina poliisista psykologeihin ja kriisiavun tarjoajiin. Kaiken kaikkiaan tämä on hieno ja tärkeä kirja vaikeasta aiheesta. Välimäki kertoo omaisten kokemuksista koskettavasti, ymmärtävästi ja rehellisesti. Tämä ei ole mitään murhajutuilla mässäilyä, vaan jokainen kertomus on kunnioittavasti kirjoitettu. Toivottavasti kirja löytää tiensä sitä kaipaavien käsiin!

Kenelle tätä suosittelisin: jokaiselle aiheesta kiinnostuneelle, kenelle tahansa joka haluaa oppia kohtamaan surevan ihmisen, kriisityöntekijöille ja muille alan ammattilaisille tai opiskelijoille ja etenkin vertaistukea kaipaaville.


maanantai 22. toukokuuta 2017

William Shakespeare: Macbeth


Shakespeare, William: Macbeth
Love kirjat, 1983. 122 s.
Matti Rossin suomennos vuodelta 1982
Näytelmän ensiesitys 1606

Oi, William Shakespeare (1564-1616), tuo kaikkien tuntema näytelmien ja sonettien kirjoittaja, jonka teksteistä lukuisat englanninkielisistä sanonnoista ja sanoista ovat peräisin. Hieno mies siis! Hänen tuotantonsa sonetit ovat minulle tutumpia kuin näytelmät. Romeo ja Julia on tietenkin kaikille tuttu vähintään elokuvista ja populaarikulttuurista, mutta noin muuten Shakespearen näytelmät ovat minulle vain nimeltä tuttuja: Hamlet, Kesäyön unelma, Paljon melua tyhjästä, Julius Caesar ja niin edelleen. Macbeth on ensimmäinen näytelmä, jonka olen Shakespearelta lukenut. Taitaa olla myös ensimmäinen näytelmä, jonka olen ylipäätään lukenut alusta loppuun.

BANQUO
Jos niiden lupauksiin luotat, sinussa syttyy pian
kuninkuuden toivo.
Merkillistä: meitä vietellessään pimeyden henki
puhuu totta, kertoo merkityksettömän
salaisuuden
mutta pettää suuremmissa asioissa.

Macbeth on tarina petoksesta, vallanhimosta ja siitä, miten vääryyden tekeminen jää kalvamaan sisintä ja ajaa hulluuden partaalle. Kolme noitaa ennustavat Macbethille kuninkaan titteliä, mutta hänen ystävänsä Banquon jälkeläisistä tulevia kuninkaita. Tästä ennustuksesta syntyy Macbethille pakkomielle ja kiusaus, jota hän ei voi vastustaa. Macbeth juonittelee vaimonsa kanssa kuninkaan murhan päästäkseen itse valtaistuimelle, mutta oliko se lopulta minkään arvoista...

Yllätyin siitä kuinka sujuvaa tätä tekstiä oli lukea. Shakespeare kirjoittaa runollisesti, ja olen aina pitänyt hänen runojaan sopivan helppolukusina, mutta suomennoksella on varmasti myös merkitystä. Tarina ei siis jäänyt liian runollisuuden tai krumeluurien takia ymmärtämättä. Onpahan tässä yliluonnollisia elementtejäkin, alkaen kolmesta noidasta, jotka ennustavat tulevaisuutta. Välillä Macbeth näkee haamuja, mutta ovatko ne oikeita vai vain hänen epävakaan mielensä tuotoksia, se jää lukijalle pääteltäväksi.

MACBETH
(...)
Sammu, sammu, lyhyt kynttilä! Elämä on
vaeltava varjo,
huono näyttelijä joka temppuilee ja rehkii aikansa
ja katoaa; satua on tämä kaikki, hullun lörpötystä,
täynnä raivoa ja tuskaa, mutta mieltä vailla.

Varsin raaka näytelmä tämä kyllä on, tulee murhaa toisensa perään: palvelijoita, vaimoja, lapsia, ketään ei säästetä. Hahmojen mielipuolisuus on käsinkosketeltavaa: Alun niin luotetusta ja ylistetystä Macbethistä kuoriutuu äkkiä petturi, vainoharhainen ja pelkurimainen hahmo, kun taas Lady Macbeth kävelee joka yö unissaan pesemässä veritahroja käsistään. Yksi tarinan opetuksista onkin varmaan se, että ahneella on paskanen loppu.

Kirjan lopputekstin mukaan Macbeth kuuluu niihin Shakespearen näytelmiin, joista osa on "haamukirjoittajan" kynästä lähtöisin (ilmeisesti tässä näytelmässä juuri Hecate-osuudet, joita ei ollut kovinkaan paljon). Haamukirjoittajajuttua on Shakespearen kohdalla pähkäilty pitkään ja lukuisia veikkauksia mahdollisista kirjoittajista on heitelty ilmaan aikojen saatossa.

Vuonna 2016 tehdyn tekstianalyysin (Ylen uutinen) pohjalta pääteltiin, että Christopher Marlowe on ainakin kolmessa Henrik VI -näytelmässä mukana kirjoittajana. Analyysin avulla 17 näytelmään löytyi toinenkin kirjoittaja, mutta ilmeisesti yhteistyö on ollut ajalle suhteellisen yleinen tapa, joten siinä mielessä tämä ei olisi mitenkään erikoista.

Macbeth oli kiinnostava lukukokemus ja hauska ajatella, että tämäkin on kirjoitettu yli 400 vuotta sitten. Ja vielä tästä tehdään elokuvaversioita, luetaan kirjana ja pyöritetään teatterilavoilla, kuten suurinta osaa muistakin kyseisen herran näytelmistä. Kiistaton klassikko siis kyseessä! Kansikuva on Francisco Goyan maalaus Loitsunlukijat vuodelta 1793 ja se kuvastaa kirjan tunnelmaa hyvin.


lauantai 20. toukokuuta 2017

Kesän ja syksyn 2017 kiinnostavat uutuuskirjat

Gummerus:




Erika Vik: Seleesian näkijä (elokuu)
Ihanan Hän sanoi nimekseen Aleia -kirjan jatko-osa, onneksi ei tarvi kauaa odotella!
Lue lisää

Diana Gabaldon: Kokemattomat ja muita kertomuksia (lokakuu)
Aikaan ennen Jamien ja Clairen kohtaamista sijoittuvia tarinoita.
Lue lisää

Jojo Moyes: Ne, jotka ymmärtävät kauneutta
En ole lukenut vielä yhtäkään Jojo Moyesin kirjaa, mutta katsoin Kerro minulle jotain hyvää -leffan ja siitä tykkäsin. Jojo Moyesin tuotanto on ollut kiinnostuksen alla jo jonkin aikaa.
Lue lisää

Sarah J. Maas: Throne of Glass - Lasipalatsi (heinäkuu)
Kehuttu ja todella kiinnostavan oloinen kirjasarjan aloitus!
Lue lisää 

Otava:


Johanna Valkama: Linnavuoren Tuuli (kesäkuu)
Itämeren Aurin itsenäinen jatko-osa, todella mielenkiinnolla odotan! Pidin edellisestä paljon. 💜
Lue lisää

Cassandra Claire: Keskiyön valtiatar (elokuu)
Uusi kirjasarja Clairelta, täytyyhän tämä katsastaa.

Jouko Vahtola: Suomen historia - Kivikaudesta 2000-luvulle (heinäkuu)
Kaikki historiaan liittyvä kiinnostaa aina, etenkin jos kyseessä on oma maa ja kulttuuri.
Lue lisää

Mauri Kunnas: Koiramäen Suomen historia (syyskuu)
Vähän hauskempi tapa tutustua Suomen historiaan 😁
Lue lisää

WSOY:



Kaksi vähän erilaista perhettä WSOY:lta 😄

Simon Sebag Montefiore: Romanovit 1613-1918 (lokakuu)
"Miten verisesti keskenään riitelevä suku onnistui saamaan Venäjän otteeseensa ja rakentamaan maailman loistavimman dynastian - ja miten he tuhosivat sen?"
Lue lisää

Tove Janssonin Muumilaakson maailma (lokakuu)
"Koko perheen perusteos muumeista ja Tove Janssonista", kuulostaa sellaisesta kirjalta joka haluttaisi hankkia omaan hyllyyn. 
Lue lisää

Tammi:



Elina Rouhiainen: Muistojenlukija (Väki 1) (syyskuu)
Mielenkiintoisen kuuloinen uusi kirjasarja! Urbaania fantasiaa.
Lue lisää

J. K. Rowling & Jim Kay: Harry Potter ja Azkabanin vanki (lokakuu)
Oi, näistä olen tykännyt paljon! Azkabanin vanki on mun lemppari Potteri vieläpä, joten tämä tulee varmasti olemaan hieno lukukokemus.
Lue lisää

Christopher Dell: Noituus, magia ja okkultismi - kuvitettu historia (lokakuu)
Kutkuttavan mielenkiintoisen kuuloinen kirja tämäkin!
Lue lisää 

Päivi Alasalmi ja Laura Haapamäki: Unten puutarha ja muita satuja (syyskuu)
Tässä on ihastuttava kansikuva ja muutenkin hauskan oloinen satukirja.
Lue lisää

Mika Wickström ja Mikko Peltola: Peltsin Lapissa (elokuu)
Oi, kivan kuuloinen Lappi-aiheinen kirja! Katsoin joskus telkkarista tuota Peltsin ohjelmaa ja tykkäsin.
Lue lisää

Into:




Saara Henriksson: Syyskuun jumalat (elokuu)
Unohdetut historiat elävät uusien rinnalla. Tämä täytyy lukea!
Lue lisää

Palava totuus - Historian merkittävimmät puolustuspuheet (toim. Kalevi Kalemaa) (elokuu)
"Valikoima historian suuria puolustuspuheita ja -kirjoituksia" Sokrates, Galilei, Oscar Wilde...
Lue lisää

Gösta Sundqvist - Leevi and the Leavingsin dynamo (elokuu)
Leevi and the Leavingsien nokkamiehen elämäkerta.
Lue lisää

Eero Marttinen: Hiljaisen hymyn mies - Veikko Huovisen elämä (lokakuu)
Monien Suomi-klassikkojen kirjoittajan elämäkerta.
Lue lisää

Ulla Puuvaara ja Arto Timonen: Naamat (lokakuu)
Millaista on asunnottomuus Suomessa?
Lue lisää

Like:


Jesse Haaja ja Helena Waris: Rendel (elokuu)
"Suomen ensimmäisen supersankarin kostoretki"
Lue lisää

Myllylahti:


J. S. Meresmaa: Mifongin lunastama (lokakuu)
Mifonki-sarjan päätösosa. Olen lukenut vasta ensimmäisen osan, mutta vakuutuin siitä ja aioin lukea jatko-osatkin.

Bazar:


Eowyn Ivey: Maailman kirkkaalle laidalle (elokuu)
Amerikan alkuperäisasukkaiden myyttejä ja Alaskan karua ja kaunista luontoa. "Maailman kirkkaalle laidalle on kiehtova ja samalla hyytävä tarina rakkaudesta, seikkailusta ja selviytymisestä." Kaunis kansikuva!
Lue lisää

Keith Stuart: Poikani Sam (syyskuu)
Isän yritys ymmärtää poikaansa, jonka maailma on hyvin erilainen verrattuna muihin.
Lue lisää

Sarah Lark: Maorien laulu (lokakuu)
Uusi-Seelanti -sarjan toinen osa. En ole lukenut ensimmäistä, mutta nyt kiinnostuin siitä!
Lue lisää

Yuval Noah Harari: Homo Deus - Huomisen lyhyt historia (syyskuu)
Olen juuri lukemassa samalta kirjailijalta Sapiens-teosta, ja hyvin mielenkiintoinen on. Varmasti on tämäkin!
Lue lisää 

***

Tässä nämä jotka kiinnittivät minun huomioni katalogeissa. Löytyykö teidän listoilta samoja kirjoja? :)


keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Ja kirja-arvonnan voittaja on...

http://kirjojenpyorteissa.blogspot.fi/2017/05/kirja-arvonta-1552017-asti.html

Nimimerkki Mantalisti! Onneksi olkoon, nyt arpaonni suosi sinua. 😃 Laitan sinulle sähköpostia, niin sovitaan tarkemmin, että mitkä kirjat haluat ottaa ja muuta.

Kiitos kaikille muillekin arvontaan osallistuneille! Hyviä lukuvinkkejä sain tästä mukaani. 📚 😊


tiistai 16. toukokuuta 2017

Tove Jansson: Taikatalvi


Jansson, Tove: Taikatalvi
WSOY, 2010. 121 s.
Alkuperäinen julkaisuvuosi 1957

Nyt se on tehty, ensimmäinen muumikirja luettu! Muumeja tuli pienenä katsottua telkkarista ja se oli yks mun lempiohjelmista, Hopeanuolien ja Disney-leffojen lisäksi. Olen varmaan jonkun muumiaiheisen kuvakirjan joskus pienenä lukenut, mutta en näitä pidempiä satuja. Muistan aina tykänneeni erityisesti Muumien talvijaksoista, ja sen takia Taikatalvi valikoitui ensimmäisenä luettavaksi. Kirja sisältää Janssonin itsensä tekemän mustavalkoisen kuvituksen.

Taikatalvessa Muumipeikko herää kesken talviunten ja pääsee tutustumaan täysin uudenlaiseen Muumilaaksoon. Ensin kaikki erilaisuus tuntuu lannistavalta ja vähän pelottavalta, mutta sitten Muumipeikkokin löytää uusia ystäviä. Muumilaaksoon on nimittäin pesiytynyt talven ajaksi jos minkälaista otusta, kuten esimerkiksi muumien esi-isä ja susilauman perään haikaileva Surku-koira.

Tämä oli mielestäni mukavan kevyttä ja lämminhenkistä luettavaa. Jansson on lisännyt sekaan sopivasti lämmintä huumoria, joka sai suupielet kohoamaan ylöspäin. On ne muumit ja kaikki Muumilaakson asukkaat sellainen sopiva sekoitus herttaisuutta, jöröyttä ja huimapäisyyttä. On Pikku Myytä, joka on aina kaikessa vähänkin vaarallisessa touhussa mukana, on jöröjä talviolentoja, jotka eivät paljoa pukahda, vähän pelottavaa Mörköä, hajamielistä oravaa... Tässä tuli koko kirjo erilaisia hahmoja.

Tähän kirjaan on sisällytetty myös tietynlaista elämänfilosofiaa, joka tulee rivien välistä läpi. Esimerkiksi Muumipeikko ei ensin osaa hyväksyä erilaisuutta ja erilaisia tapoja, ja hänellä menee vähän aikaa ymmärtää, etteivät kaikki tee asioita samalla tavalla. Hemulilla taas ei ole oikein minkäänlaista ymmärrystä siitä, millaisena muut hänet näkevät, ja hän posottelee oikein onnellisena ympäri kukkuloita lumikengissään ja ärsyttäväkuvioisessa takissaan. 💜

Huomasin, että luin automaattisesti hahmojen vuorosanat tv:stä tutuilla äänillä, vaikka Muumeja ei ole tullut vuosiin katsottua. Täytyy ottaa asiaksi lukea myös muut muumikirjat, sillä tämä oli mukava hengähdystauko kaikista vähän raskasaiheisemmista kirjoista, joita olen lukemassa. Jos siis haluaa välillä lukea jotain kevyttä ja hyväntuulista, niin muumikirja on siihen oiva valinta.

Tällä kuittaan taas yhden osallistumisen Ajattomia satuja ja tarinoita -haasteeseen (johon voi edelleen muuten osallistua :D)


lauantai 13. toukokuuta 2017

Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia (Kaksosauringot #1)


Vik, Erika: Hän sanoi nimekseen Aleia
Kaksosauringot-trilogia
Gummerus, 2017. 532 s.

Tätä Erika Vikin esikoisromaania on hehkutettu jo niin monessa paikassa, että omat odotukset olivat nousseet aika korkealle. Ja onhan tämä kerta kaikkiaan kaiken hehkutuksen ansainnut! Hienoa suomalaista fantasiaa. 💜 Hän sanoi nimekseen Aleia on Kaksosauringot-trilogian avausosa.

Tapahtumat alkavat siitä, kun Corildonin asuttaman seleesien Seuran tiluksien talviselle pihamaalle toikkaroi muistinsa menettänyt nuori nainen, Aleia. Mitään muuta hän ei itsestään muista kuin nimensä, eikä tunnu olevan varma siitäkään. Alkaa omituisen mysteerin selvittely: mistä tyttö on tullut, mikä hän on ja miksi hän löysi tiensä juuri Corildonin luo? Mitä ovat nämä huonot tuulet, joita seleesit joka puolella ovat havainneet puhaltavan varjomaailmassa. Ja miten voi olla mahdollista, että myös Aleia havaitsee huonot tuulet... Jokin on menossa pahasti vinksalleen, mutta kukaan ei tunnu tietävän siitä juuri mitään.

Pidin kirjan kummastakin päähenkilöstä, sekä seleesi Corildonista että Aleiasta. Corildon kuvataan kirjassa valkohiuksiseksi, joten mielleyhtymät vievät eittämättä Noituri-kirjojen melankoliseen antisankariin Geraltiin. On näillä hahmoilla muutakin yhteistä kuin hiukset: muun muassa heidän kohtaama yleinen epäluuloisuus ja suoranainen viha ihmisten (ja muiden lajien) puolelta, surumielisyys ja tietynlainen erakkomainen luonne. Syyt näihin ovat tietysti aivan erit, sillä esimerkiksi Corildonin suru kumpuaa menetyksestä. Corildon ei myöskään ole ammatikseen otuksia tappava kiertolainen, vaan tuulia tutkiskeleva kartografi. Molemmista hahmoista pidän paljon.

Tyttö istui sängyllä sylissään runsaasti kuvitettu historiankirja. Hän oli raahannut niitä kirjastosta kokonaisen sarjan yöpöydälleen.

Eihän tällaisesta voi olla tykkäämättä. 😍 Aleia on henkilöhahmona kiinnostava myös sen takia, että hänestä ei tiedetä juuri mitään. Mutta on hän myös suorasanainen nuori nainen, joka pistää töpinäksi tarpeen tullen. Saahan hän erakoituneen Corildonin ottamaan hänet luokseen asumaan. Etenkin kirjan alkumetreillä Aleian ja Corildonin välillä on jopa koomisiakin hetkiä, ja heidän välistä vuorovaikutusta oli todella mielenkiintoista seurata läpi kirjan. Myös kettumainen isokorvainen fennekki oli aivan ihana! Muut hahmot, kuten Matteo ja Esme jäivät minulle vähän etäisiksi. Ei heissä varsinaisesti mitään vikaa ole, mutta ehkä en vain halunnut hyväksyä kumpaakaan näiden päähenkilöiden elämään jostain syystä. :')

Tämä Vikin luoma fantasiamaailma on varsin mielenkiintoinen paikka, ja pidän tyylistä jolla hän avaa sitä lukijalle: kaikkea ei taota päähän kerralla, vaan maailma avautuu pikkuhiljaa. Kirjan fantasiaelementit eivät mene överiksi (överi ei haittaa minua, mutta tämä oli mukavaa vaihtelua), vaan tuovat sopivasti tarinaan jotain erilaista, kutkuttavan kiinnostavaa. On olemassa sääntöjä elementtejä hallitsevien seleesien ja ihmisten välillä, on varjomaailma, kaksi aurinkoa, lajismia... Kirjassa ei myöskään olla siinä perinteisessä keskiaikaisessa fantasiamaailmassa, josta yleensä saa lukea. Tässä nimittäin liikutaan höyrylaivalla ja junalla, sähkötetään viestejä ja niin edelleen. On sheriffejä, pyssyjä ja lierihattuja.

Tykkäsin tästä kirjasta ihan mahottomasti! Eihän tätä malttanut laskea käsistä ollenkaan, kun oli koko ajan pakko saada tietää mitä seuraavaksi tapahtuu, eikä tulevia tapahtumia osannut ennakoida juuri ollenkaan. Kiinnostus pysyi kirjan alkumetreiltä loppuun saakka, kun kaikkiin kysymyksiin oli pakottava tarve saada vastaukset. Pieniä tiedonmurusia sateleekin sieltä täältä, mutta moni asia jää vielä avoimeksi. Jatko-osaa odotellessa...

Vikin luovaa ja sujuvaa kirjoitusta oli mukavan helppo lukea. Hän sanoi nimekseen Aleia on vaikuttava ja tyylikäs esikoisteos todellakin! Toivottavasti tämä saavuttaa myös kansainvälistä menestystä, koska kaikki edellytykset sille varmasti olisi. Suosittelen kirjaa erityisesti kaikille fantasiasta pitäville, mutta myös kenelle tahansa hyvän mysteerin, seikkailun ja viihdyttävän kirjan ystävälle.

***
Muita lukukokemuksia: Oksan hyllyltä, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirjojen keskellä, Pauline von Dahl, Kirjakaapin kummitus, Hurja Hassu Lukija, Kirjavaras Rere, Kirjoihin kadonnut, Dysphoria
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...